Farewell

Kolme ja puoli kuukautta. 14 viikkoa. Suunnilleen niin kauan kestänyt huikea matka alkaa olla takanapäin.

Tunnelmat on haikean odottavat. Ajatukset on melko ristiriitaisia, sillä toisaalta Suomeen paluuta odottaa jo kovasti, mutta samalla tänne haluaisi vielä jäädä ja kokea ja nähdä enemmän. Mun hyvä ystävä on tällä hetkellä ollut jo vissiin melkeen puoli vuotta Australiassa (terveisiä Nousiainen!!!), ja joku päivä puhuttiinkin, että kun sais pari tonttua tilille ja Hesestä mega-aterian, niin olis kaikki aika tosi hyvin. Toisaalta täällä on jo nähty ja koettu niin sikana kaikkea mielenkiintoista ja hienoa, että on sen puolesta ihan sopiva aika siirtyä elämässä eteenpäin.

En kadu hetkeäkään, että oon vaihtoon lähtenyt. Ensiksi ajatuksenahan oli lähteä Australiaan, mutta kun he olisivat ottaneet vain 1-2 opiskelijaa, tuli jostakin mieleen Namibia. Ajatus tänne lähdöstä oli alkuun melko jännittävä, ja etenkin turvallisuuskysymykset tulivat mieleen. Voin kuitenkin ilolla todeta, etten oikeastaan kertaakaan ole täällä turvallisuuteni vuoksi pelännyt. Tai no, yhden kerran vähäsen, kun meitä päivystyksessä humalainen potilas ja joukko tämän kavereita vähän uhkaili ja etsi joka paikasta. Sillon käveltiin taksille sakset valmiina iskemään.Vaikka namibialaiset osaa välillä olla tosi tyrkkyjä etenkin naisia kohtaan (älkää käsittäkö väärin, ne on silti yleensä tosi ystävällisiä) ja ajatusmaailmat ei aina kohtaa, on täällä silti tuntenut olonsa kotosaksi.

Tää aika on tuonut mukanaan tonneittain kokemuksia, niin ammatillisia kuin muitakin. On nähty puukotettuja, muuten vaan verta ja suolenpätkiä, tutustuttu hoitajiin ja paikallisiin hoitometodeihin. Lisäksi on matkustettu ja nähty tän reissun aikana neljä eri valtiota (Qatar, Etelä-Afrikka, Sambia ja tietty Namibia). Reissuseura on ollut parasta, niin meidän alkuperänen Team Africa, kuin myös myöhemmin täällä tavatut ihmiset. Kaikkia jää ikävä, mutta onneksi asutaan lähekkäin ja suunnitelmia on jo tulevaisuudenkin varalle läjäpäin! Jotain vähän hullujakin juttuja täällä on tullu tehtyä, päällimmäisenä ehkä se kuolonkärry siellä Kapkaupungissa (se, jonka kanssa mm. peruutettiin ykssuuntasta) ja Sambian kokemukset rikollispomon kanssa bailaamisesta sekä uimisesta (kuulemma vegaani-)krokotiilien asuttamassa joessa. En kuitenkaan kadu sitäkään, että on avoimin mielin menty ja uskallettu tehdä kaikenlaista. Jos ei se mitään ota, niin ei se mitään annakaan.

Tässä vähän nyt listaa asioista, joita Namibiassa jään ikävöimään:

1. LÄMPÖ
2. Rento meininki, ei huolta huomisesta (kun ei oo tarttenu esim. tenttejäkään tehdä)
3. Meidän koirat, paitsi Linus. Mutta Fitz ja Nikita 💓
4. Jonnan ja Elinan saamat paniikkikohtaukset, kun perhonen tulee vähän liian lähelle
5. Meidän kantiskahvila Slowtown ja niiden Iced Moccaccino
6. Nää maisemat!
7. Päivittäinen englannin kielen puuhminen
8. Katutura State Hospital

Ja asioita, joita Suomesta odotan:

1. Hesburgerin mega-ateria ja muutenkin kaikki hyvä ruoka (älkää kertoko mun personal trainerille)
2. Autolla ajaminen
3. Se, ettei jokainen ravintola ja baari oo tungettu niin täyteen, ettei mahdu liikkumaan
4. Suomen kevät ja kirpsakka ilma
5. Kaikki ihmiset
6. Terveellisemmät elämäntavat, josko taas sais niistäkin kiinni
7. Mun lemmikit!

Viime viikolla ei vielä kunnolla sisäistänytkään, kuinka lähellä tän ajan loppu oikeestaan onkaan. Nyt viimisinä päivinä se on tullut enemmän todeksi. Viimiseen viikkoon täällä on sisältynyt kaikenlaista, käytiin mm. yhden sairaalalta tutun kanssa ajelemassa ja tutustumassa Namibian itsenäisyydestä kertovaan museoon ja pelaamassa minigolfia. Edellä mainitsemaani Iced Moccaccinoa on juotu varastoon ja Cramersin maukkaita jäätelöitä käyty vielä maistelemassa. Katuturassa käytiin hengailemassa järven rannalla (saatiin kuulla tästä paikasta kyllä vähän ikävästi, kun Joonas kävi ambulanssin kanssa noutamassa järven rannasta vainajaa).

Eilen meillä oli läksiäiset. Me neljä lähdetään huomenna lentämään Dohan kautta Suomeen, Tiinan ja Alinan matka sen sijaan jatkuu sunnuntaina Kapkaupunkiin. Koko päivä oli kiva ja fiilis tosi hyvä, käytiin ensin myöhäsellä lounaalla ja kahvilla Slowtownissa, illalla oli sitten juhlinnan vuoro. Nauru raikasi ja viina virtasi. Oli hauska saada myös pari paikallista kaveria meidän kanssa juhlimaan. Tänään ei sitten ollutkaan ihan niin mukava aamu, mutta liikkeelle päästiin kuitenkin. Käytiin vielä sairaalalla hyvästelemässä pari hoitajakaveria ja jakamassa meidän työvaatteet pois. Myös kantiskahvila Slowtown hyvästeltiin.

Oon koko päivän siis hyvin vältellyt pakollista pahaa eli pakkaamista, mutta pakko sekin oli aloittaa. Fiilikset on haikeat. Saavuttiin tänne neljän hengen seurueessa, mutta matkan varrelta on tarttunut mukaan monia uusia ystäviä, joita kaikkia jää ikävä. Tuntuu myös melko etuoikeutetulta, että on saanut tän kaiken nähdä ja kokea :)

Iso kiitos kaikille, jotka on jaksanut blogia lukea ja mun kokemuksia seurata. Blogin kirjoittaminen on oikeestaan ollut aika hauskaa ja on tosi kiva sitten itse myöhemmin palata näihin aikoihin lukemalla vanhoja postauksia. Nyt tän blogin aika on kuitenkin hiljentyä.

Loppuun voisin laittaa vähän kuvia ja Windhoekissa tutuksi tullutta musiikkia. Yhdessä biisissähän laulaja hienosti oivaltaen toteaa, että This is Africa, not America. Enjoy!

- Eetu

 

Me ja presidentti

Nikita

These are the nights

Heipsansaa. Nyt on haikeat jäähyväiset Katuturan päivystykselle heitetty kuunvaihteen viikonlopun merkeissä. Ihan ekan päivän jälkeen en olis uskonut, että mun tulee oikeesti ikävä tuota ajoittain melkoisen kaaoksen vallassa olevaa ja välillä lievästi sanoen rasittavien paikallisten potilaiden ja omaisten valtaamaa ensiapua, jossa työturvallisuus ja työrauha ovat aina silloin tällöin aivan tuntemattomia termejä.

Mutta niin nyt vaan kävi. Nautin ajastani päivystyksessä todella paljon, kohtasin haastavia potilastapauksia, jotka osaltaan antoivat mainiot eväät ammatilliseen kehittymiseen. Tutustuin moniin hoitajiin ja lääkäreihin, joiden ansiosta yötyöhön oli aina mukava mennä. Jotakin siitä, tykättiinkö tuolla olla, kertoo myös siis se, että meidän olisi tosiaan pitänyt siellä leikkurissa ja tehollakin käydä. Saatiinhan me näihinkin pintapuolisesti tutustua, mutta en kadu hetkeäkään valintaani keskittyä olemaan päivystyksessä - olen saanut hoitaa kolmen kuukauden aikana hyvin monipuolisesti usean eri erikoisalan potilaita, esim. gynekologisia, sisätautisia, kirurgisia, pediatrisia ja ennen kaikkea tehohoitoa vaativia potilaita.

Viikonloppu oli taas melkoista kiirettä, kuten arvata saattaa. Kuukausi oli vaihtumaisillaan ja kaiken maailman hullut liikkeellä viikatteiden ja puukkojen kanssa. Ommeltavia haavoja oli enemmän kuin ikinä ja myös stich packit loppuivat kesken useaan otteeseen (ompelupaketit, joissa tarvittavat steriilit instrumentit, taitokset jne). Lauantaiaamuna hipsin kotiin puoli kahdeksan aikaan aamulla, kun kirurgisen lääkärit jäivät vielä koko yön ja 24 tunnin rupeaman päätteeksi ompelemaan puukotushaavoja, jonoon jäi tässä vaiheessa vielä kuusi potilasta. Eipä käynyt kateeksi.

Itse hoidin viikonlopun aikana useita näistä puukotuksista, lisäksi oli paljon mm. astmaatikkoja. Potilaana oli myös eräs 21-vuotias ilmeisesti astmakohtauksen aiheuttaman hapenpuutteen johdosta elottomaksi mennyt nainen, joka kiidätettiin perjantaiyönä elvytyshuoneeseen. Olin paikalla valmiina vaihtamaan paineluvuoroja, mutta lopulta jouduin poistumaan paikalta. Lääkäri totesi huoneessa olevan liikaa ihmisiä, mutta tietenkään kukaan noin kymmenestä jälkikäteen paikalle rynnineestä opiskelijasta (jotka vain seisoskelivat tien tukkeena kun muut koittivat hoitaa potilasta) ei tehnyt elettäkään liikkuakseen. Vähän kyllä harmitti lähteä, etenkin kun kuulin potilaan selvinneen elvytyksestä. Olisin todella halunnut kerran osallistua elvytykseen, josta potilas selviää elossa.

Sain viikonlopun aikana myös uutta oppia, jota en ikävä kyllä pysty Suomessa hyödyntämään. Eräs kirurgiharjoittelija opetti mua dreneeraamaan abskessin (märkäpaise) ja sain sen itse tehdä! Ikävä kyllä abskessi oli hyvin pieni, eikä eritystäkään juuri tullut, kun paise oli jo osittain itse puhjennut. Mulle myös opetettiin, miten otetaan valtimoverinäyte. Täällä on arkipäivää, että hoitaja voi sen ottaa. Lauantaiyönä sainkin sitten ottaa ensimmäisen (ja varmaan viimeisen) valtimoverinäytteen arteria femoraliksesta eli reisivaltimosta. Voi sitä ilon määrää kun onnistuin! Kyseiseltä potilaalta otettiin näyte valtimosta, koska useista yrityksistä huolimatta ei laskimosta näytettä saatu.  Lisäksi opettelin horisontaalisen patjaompeleen, kun lääkäri pyysi mua yhden haavan siten ompelemaan. Ihan nätisti sain haavan suljettuakin, vaikka itse sanonkin.

Me ja LJ, jonka kanssa ollaankin koettu jos jonkinmoista

Näiden lisäksi tuli taas kaivettua useita tajuttomia ihmisiä jos jonkinmoisen auton rötiskön takapenkiltä. Namibiassa ei ainakaan Punainen Risti taida olla ihan yhtä toimiva kuin meillä kotimaassa, koska ainakaan ensiapu ei kansalaistaitoihin täällä kuulu. Joskus olis ollut ihan virkistävää, että tajuttomat potilaat olisi kuljetettu sairaalalle kylkiasennossa ja hengitystiet auki, sen sijaan sai aina kiivetä takapenkille ihmettelemään hengittääkö potilas vai ei - potilaat kun olivat poikkeuksetta vatsallaan.

Eilen tiistaina olinkin taas vuoron MVA Fundilla, kun olin sopinut meneväni tutustumaan Emergency Response Unitinkin toimintaan. Tässä toimii siis aina yksi ALS ensihoitaja, eli vaativan tason ensihoitoon koulutettu ihminen. Olin Julianin mukana, jonka työtä olenkin päässyt aiemminkin tarkkailemaan. ALS koulutus on varmasti täällä laadukas, sillä Julianinkaan toiminnasta ei pysty päättelemään, että kaveri on valmistunut vasta vuosi sitten. Ikävä kyllä päivän aikana tuli vain yksi keikka, kohtauksen saanut epilepsiapotilas, eli ei juurikaan meille töitä. Muuten päivä oli kyllä mukava, opin lisää paikallisesta ensihoidosta ja käytiinpä tutustumassa myös ALS ensihoidon oppilaitoksen tiloihin. Oli hauska huomata, että täällä on pitkälti samanlaiset välineet käytännön harjoitteluun kuin meillä, mm. äärimmäisen kallis nukke, jolle saa mm. ohjelmoitua erilaisia hengitysääniä ja sydämen rytmihäiriöitä.

Tässäpä taas tarinoita viikonlopun vilskeestä. Hyvästit sunnuntaiaamuna oli haikeat, ja saatiin ihan sikana mieltä lämmittävää palautetta parilta hoitajalta ja lääkäriltä. Minkäänlaista traumaa ei namibialaisesta terveydenhuollosta jää, eikä mua oikeastaan haittaisi joutua itse Katuturaan hoidettavaksi. Kuhan yksityisyyttä kunnioitettaisiin ja sairaalaan saataisiin lääkkeitä ja muita tarvikkeita, niin kaikki olis aika ok! Jää hyvästi Katutura State Hospital 💖
 
P.S. Lisää hyviä uutisia aiemmista potilaista!! Mun kaikkien aikojen ensimmäinen puukotuspotilas, josta olin aivan varma, että se kuolee jo meidän käsiin. Kuulin, että mies on kotiutunut hyväkuntoisena! Kyllä täälläkin vaan välillä aina toivutaan :)

P.P.S. Viime postauksessa asiantuntevasti kerroin pidempien taksimatkojen, kuten myös matkan Grove Mallille, maksavan 20 Namibian dollaria. Nyt olen pakotettu oikaisemaan väärän tiedon, kun paikalliset lääkärit töissä ystävällisesti kertoivat olevansa aika varmoja, että 30 NAD on oikea hinta.

Lihakseen ulottuva syvä puukotushaava. Lääkäri ompeli tätä yli tunnin.

Stich packien loputtua piti kasata pöytä tarvikkeista ja vaan toivoa, että löytyy steriilejä tarvikkeita.

Ampumahaava. Luoti tuntu, kun palpoi tuolta reiden alta.

Pahoinpitelyn seurauksena potilas kärsi kallonmurtuman, haavalla näkyvillä luunsirpaleita.

Surgery corner, jossa tuli kans melko usea yö viihdyttyä. Päivystyksen parhaat lääkärit löytyy sieltä!

Katuturan sairaala

Yhdeltä tutulta lääkäriltä saamani kuva, sääli etten tätä potilasta itse päässyt hoitamaan!

Paikallinen ensihoidon opetustila

Ryöstön yritys ja potilastapauksia

Tervehdys. Luvassa olisi taas viikoittainen tilannekatsaus Namibian kuulumisiin ja mielenkiintoisiin potilastapauksiin. Kuluneen viikon aikana on myös jouduttu heittämään hyvästit Janetille ja Jennylle, jotka vaikuttavat paraikaa Dubaissa. Terveiset sinne!

Eilen oli taas herkullinen päivä, kun juhlittiin toisen lappeenrantalaisvahvistuksemme Tiinan syntymäpäiviä. Tinttiliini oli hankkinut jos jonkinmoista herkkua ja mukavaa iltapäiväkahvihetkeä vietettiin suomalais-ruotsalaisin joukoin. Tännehän on siis pari viikkoa sitten saapunut pari sairaanhoitajaopiskelijaa Göteborgista. Tarjoiluista unohdin kuvat ottaa, joten joudutte tyytymään mielikuvituksenne tuotteeseen suussasulavasta juustokakkumuffinssista. Auringonlaskun lähestyessä suuntasimme isolla porukalla 3 Circles -näköalapaikalle, joka tunnetaan paikallisten keskuudessa lähinnä piripäiden ja pilviveikkojen kokoontumismestana. Täältä on kuitenkin kivat näkymät kaupungin yli ja auringonlaskua kelpaa ihastella, joten mikäs siinä.

Eilenhän oli myös siitä merkittävä päivä, että oltuani tässä maassa nyt lähes kolme kuukautta, jouduin vasta nyt ensimmäisen kerran ryöstön uhriksi! Tosin säälittäväksi yritykseksihän se jäi. Matkasimme Elinan, Joonaksen ja Elsan kanssa Grove Mallille. Taksikuski alkoi kohteessa sitten kärttää 30 dollarin taksaa per henkilö, mutta mehän ei olla ekaa kertaa pappia kyydissä eikä tähän tietenkään suostuttu. Täällä vakioitu taksin hinta on 10 dollaria per henkilö, pidemmille matkoille sitten 20 dollaria, kuten myös Grove Mallille. Hetken tästä keskusteltuamme luovutti taksikuski ja tyytyi maksamaamme palkkioon. Lähdettiin kävelemään taksitolpalta meneviä portaita ylös kauppakeskuksen takasisäänkäynnille, kun eräällä tasanteella tuli joku tarjoamaan mulle taksia. Totesin olevani vasta menossa kauppakeskukseen, enkä taksia siis tarvitse. Tyyppi blokkasi kulkuni täysin ja alkoi tuuppimaan, kun samaan aikaan takaani juoksi toinen mies ja nappasi puhelimeni taskustani. Pyhä suomalainen raivo otti vallan, tönäisin minua tuuppineen miehen sivuun ja lähdin juoksemaan puhelintani kiinni samalla raivoten ja jokaiselle suomalaiselle tuttua v-alkuista sanaa englanniksi huutaen. Muut olivat kulkeneet edelläni eivätkä edes ehtineet tajuta tilannetta. Jo parin raivopäisen huudahdukseni jälkeen puhelimen vienyt tyyppi ojensi sen kiltisti takaisin ja juoksi pakoon.

Ostoksemme tehtyämme palasimme taksia etsimään ja meidät ostarille heittänyt tyyppi koitti meitä saada taas kyytiinsä. Totesimme tietysti, että kiitos mutta ei kiitos. Kerroin hänelle myös, että tiedän hänen kaveriensa koittaneen minut ryöstää ja käskin välittää terveiset, että ensi kerralla ei asia jää tähän. Muut taksikuskit sitten kertoivat, että vartijat olivat kyseiset ihmiset käyneet paikalta noutamassa.

Useita mielenkiintoisia potilaita on taas ehditty hoitaa ja kaikenlaista nähtyä. Eräänä yönä elettiin hiljaista aamuyön hetkeä ja juteltiin mukavia, kun havaitsin hoitajan jonosta erään hyvin sairaan näköisen miehen. Menin tsekkaamaan tämän tilannetta. Todettuani runsaasti kohonneen hengitystaajuuden ja potilaan kerrottua rintakivusta otin miehen jonon ohi emergency arealle tutkittavaksi. Muistaakseni verenpaine oli koholla ja muut vitaalit normaalit, potilas kertoi erittäin voimakkaasta rintakivusta, hengitystiheys tosiaan oli koholla ja potilas kylmähikinen. Lääkärikin tuli potilasta heti tapaamaan ja ilahtui kovin ehdotettuamme EKG:ta, näitä kun ei täälläpäin siis juurikaan harrasteta. EKG-kone toimi, mutta elektrodeja ei löytynyt sitten mistään - lopulta Joonas juoksi hakemassa niitä teholta ja lääkäri löysi niitä taukohuoneestaan. Sydänfilmissä pystyin näkemään suuret ST-tason nousut, jotka viittaavat sydänlihaksen hapenpuutteeseen eli sydäninfarktiin. Potilaan voimakkaista alaraajaturvotuksista päätellen oli mukana myös sydämen vajaatoimintaa.

Kerrankin tuntui, että hoidossahan edettiin lähes suomalaiseen tapaan, vain nitro jäi antamatta! Potilas sai aspiriinia, Morphinia ja häneltä otettiin laskimoverinäytteitä, luullakseni sydämen troponiinipäästöt, joilla voidaan myös sydäninfarkti todeta. Potilas siirrettiin Big Roomiin valvontaan ja myöhemmin kuulin hoitaneelta lääkäriltä, että potilas oli siirretty teholle.

QRS-kompleksin jälkeen nähtävissä noussut T-aalto

 Yhtenä yönä hoidin kirurgian kulmassa erästä ylävatsaoireiden vuoksi hoitoon hakeutunutta naista. Tein potilaan vitaalimittaukset ja potilaan hemoglobiini oli 192, eli todella korkea. Lääkäri päätteli tästä (ja varmasti muistakin seikoista), että potilas kärsii hemokonsentraatiosta eli veren liiallisesta sakeudesta, joka kuulemma johtuu liian heikosta nesteensaannista. Potilas oli myös ollut hetki sitten voimakkaan hypotensiivinen, verenpaine oli ollut 66/42. Aloin touhuamaan potilaalle toista suoniyhteyttä, mittailemaan vitaaleja ja nesteyttämään. Verenpainettahan ei saatu varmaan yli puolene tuntiin toistettua, potilas oli kylmähikinen ja tajunta aavistuksen heikentynyt. Lopulta asetettuamme potilaan jalat koholle ja nesteytettyämme suurella volyymilla pussia puristaen saatiin radialissyke tuntumaan ja paineet nousemaan.

Sunnuntaina töihin mennessämme oli elvytyshuoneessa kolme potilasta, kaikki olleet osallisena samassa auto-onnettomuudessa. Potilaat olivat jo ventilaattorissa ja täten tilanne vakaa, joten meitä ei paikalle tarvittu. Pääsin myöhemmin mukaan siirtämään yhtä potilaista Mediclinicille, joka on yksi Windhoekin monista yksityissairaaloista. Oli mielenkiintoista päästä näkemään taas yhden yksityissairaalan sisäpuolelle ja oikeasti näin ekaa kertaa koko vaihdon aikana hoitajan käyttävän käsidesiä.

Yksi päivystyksestä tuttu lääkäri on nyt suorittamassa jaksoa gynellä ja synnärillä, ja siirtyi nyt Katuturasta Centraliin. Saatiin häneltä kutsu mennä mukaan tutustumaan sinne, joten voipi olla, että mennään joku yö tai päivä hänen kanssaan päivystämään. Varasin myös kahden viikon harkkajakson synnärille Kymenlaakson keskussairaalaan elokuulle, joten enpä vielä tosiaan hyvästejä sille alueelle päässytkään heittämään. Aijuu, ja päivystyksessä on aloittanut joukko uusia ensihoitajaopiskelijoita! Heillä tuntuu olevan homma ihan suht hyvin hanskassa, mutta asennevamma vaivaa ja pahasti. Oltuani täällä hommissa lähes kolme kuukautta komennellaan mua nyt pahemmin kuin ikinä ennen ja opiskelijat luulevat mun ilmeisesti olevan aivan idiootti. Esimerkiksi tajuissaan olevan puukotetun potilaan voinnin kysyminen on ilmeisesti aivan turhanpäiväistä. Tsshh.

Oon muuten myös kuullut kuulumisia parista aiemmasta potilastapauksesta! Taisin viime postauksessa kirjoittaa päähän ammutusta tyttölapsesta. Joonas oli käynyt viemässä potilasta päänvammayksikköön, ja tavannut tän tytön siellä! Pieni potilas oli voinut hyvin, ollut hyvin virkeä ja iloinen. Silmää ei tietysti ollut pystytty pelastamaan. Luoti oli vielä aivoissa, koska se sijaitsee niin vaikeasti operoitavalla alueella. Sitten kuulin uusilta suomalaisopiskelijoilta helmikuun alussa hoitamastani krokotiilinpuremapotilaasta. Hän on edelleen kirran osastolla, haava on siisti ja paranemassa ilmeisesti hämmästyttävän hyvin. Kooltaan haava on merkittävästi pienentynyt. Ihonsiirto on haavalle tulossa. Kiva kuulla potilaiden jatkohoidon onnistuneen!

10 päivää lähtöön! Nähdään pian.

Eetu

18 days left

Morjesta. Tätä postausta kirjoitellessa on jäljellä 18 kokonaista päivää Afrikan mantereella, joten pienoinen lähtöahdistus alkaa jo iskeä. Toisaalta kaipaa jo tiettyjä asioita ja rutiineja kotoa, mutta samalla ei ole vielä läheskään valmis lähtemään ja palaamaan arkeen. Me täällä ollaan käytetty tästä ajasta usein nimitystä "maksettu loma", josta voi hyvin päätellä onko täällä viihdytty. Toki onhan tää aika täällä ollut myös raskasta ja töitä on paiskittu.

Viime postauksessa kerroin meidän Sambian-matkasta, joka jättikin jälkeensä taas palavan matkakuumeen. Sen jälkeen on hengailtu täällä Windhoekissa ja käyty töissä, tuttuun tapaan yövuoroissa. Nyt jo pahoittelut työkavereille, jos eka aamuvuoro Suomessa alkaa vähän takkuillen tai jos nukun pommiin. Ollaan mm. käyty piknikillä keskustan Zoo Parkissa ja yksi päivä pyhitettiin kokonaan herkuttelulle ja hauskanpidolle. Viime viikon tiistaina juhlittiin Lappeenrannan tytön Alinan synttäreitä. Päivä alkoi brunssilla, jonne vähän nyyttärimeiningillä tarjoiltavat valmistettiin. Sitten siirryttiin pelaamaan paintballia, joka oli ihan tosi hauskaa! Koska pelin hinta täällä oli myös hyvin halpa, aiotaan ehdottomasti mennä uudestaankin. Illan saapuessa sitten osa meistä lähti käymään kaupungilla.

Lähestyvän lähdön fiilistä tuo myös se, että osalla meistä aika täällä käy oikeesti vähiin. Symbioosisiskot eli Jenny ja Janet (ne siis jakaa kaiken ja tekee ihan kaiken yhdessä, siitä tää nimi) lähtee perjantaina kotiin Dubain kautta, ja heidän läksiäisiä vietettiin lauantaina. Oli tosi hauska ilta, tai oikeestaan koko päivä, joka johti sitten myös Windhoekin yöhön. Onneks meillä on koko porukalla jo suunnitteilla kaikenlaista Suomenkin kesään!

Mun Paintball-joukkue. Vähän rikkinäiset ja pienet suojavaatteet 😂

Meiän brunssi

Fitzkin oli brunssilla seuraa pitämässä

Mä ja Ellu ulos lähössä

Töissäkin on tosiaan tullu piipahdettua ja nähtyä taas joukko kirurgisia, sisätautisia ja gynekologisiakin potilaita. Ehkä viime viikon pahin oli vierailu synnärille, joka jäi todellakin täällä viimeisekseni. Syntymän ällöttävä ihmekin on nyt tullut todistettua, kun sen sillon päivystyksessä taannoin missasin. Paikallinen hoitsuopiskelija hoiti synnytyksen ja tuntui unohtavan jotain olennaista, esim. napanuora oli kiinni molemmissa päissä vielä hyvän tovin ennen kuin kätilö tästä mainitsi. Synnytys meni oikeestaan tosi nopeesti ja ennen kuin huomasinkaan oli vauva jo pihalla. Äidin ilme ei ainakaan onnelliselta vaikuttanut. Ajattelin ensin, että tässä olisi myös mekoniumaspiraatio tapahtunut (mekonium eli lapsenpihka, joka muodostuu mm. sikiön ulosteesta. Jos tätä on lapsivedessä voi vauva aspiroida eli vetää sitä henkeen, josta seuraa keuhkokuume), mutta kätilö kumosi tämän ajatuksen. Kummasti vauva vaan näytti vihertävän. Jos jotain meidän syksyn opetuksesta muistan on se se, että istukan annetaan syntyä omia aikojaan. Täällä se synnytettiin painelemalla vatsaa ja vetämällä kevyesti napanuoran tyngästä. En oikein osaa päättää kumpi oli kuvottavampaa, istukan syntyminen vai sen 400g jauhelihapakettia muistuttavan verihyytymän, joka sieltä sen jälkeen suorastaan lennähti pihalle.  Joten innolla jään sitten odottamaan, että pääsen Suomessa meille pakolliseen kahden viikon synnytyssaliharkkaan hoitamaan näitä tilanteita ihan itsekin!

Synnytyssali

Ebolan oireet tutuksi

Ensimmäiset pari tuntia vain tosiaan istuttiin odottelemassa, että jotakin tekemistä tarjoutuisi. Sitten nähtiin tää synnytys ja päätettiin lähteä, mä ja Joonas mentiin loppuyöksi päivystykseen ja muut lähti nukkumaan. Päivystyksessä oli suht hiljaista mutta kivasti se yö siellä taas kului, kun vasta puoli seitsemän jälkeen aamulla otettiin suunta kotia kohti. En oikein edes muista mimmosia potilaita hoidin, mutta yks 15-vuotias poika oli tullut hoitoon tapeltuaan joidenkin vähän vanhempien kanssa. Poika oli sairaalalla yksin ja haastattelin vähän, hällä oli 8 km matka kotiin eikä taksirahaa. Kävi vähän sääliksi ja pojan lähdettyä piti juosta tämä kiinni ja antaa taksirahaa. Toivottavasti pääsi ehjänä kotiin eikä joutunut ongelmiin taksissa.

Oltiin yövuoroissa päivystyksessä myös perjantaina ja sunnuntaina. Perjantaina oli alkuun hiljaista, mutta puolenyön aikaan ovi niin sanotusti kävi aika tiuhaan tahtiin ja potilaita riitti. Yhden potilaan tarina jää mieleen varmasti loppuiäksi, stoori oli kuin elokuvista. Kyseessä oli 6-vuotias tyttö, joka oli leikkinyt 10-vuotiaan kaverinsa kanssa. Kaverilla oli tiedossa isänsä aseen ja sen säilytyspaikan avaimen sijainti. Poika oli mennyt ja hakenut isänsä pistoolin, jolla sitten vahingossa ampunut tyttöä. Itselleni tuntui varsinaiselta ihmeeltä, että tyttö oli tajuissaan, hengitti itse ja puhui. Hänet oli tuotu hoitoon n. 5 h ajomatkan päästä Walvis Baysta. Luoti oli mennyt sisään tytön silmästä ja matkannut aivojen läpi korvan lähelle, jonne sitten jäänytkin. Itse en ollut tyttöä oikeastaan hoitamassa, mutta kuulin eräältä lääkäriltä, että silmämuna oli onnettomuudessa tippunut ulos ja luonnollisesti sitten menetetty. Myöhemmin kuultiin, että tyttö oli seuraavana päivänä leikattu ja selvinnyt tästä operaatiosta!

Viime yö oli sitten tosiaan taas aika kiireinen. Taas aivan liian suuri osa ajastani kului paikallisten lanssariopiskelijoiden tietotaidon puutteiden hämmästelyyn, ja teki taas oikeesti mieli istuttaa heidät kahvihuoneeseen ja pitää pieni oppitunti, aiheina tällä kertaa potilaan yleistilan arviointi ja potilaan inhimillinen kohtelu. Havaitsin eräässä vaiheessa kirran kulmassa erään potilaan hyppivän tasajalkaa sänkynsä päällä ja menin katsomaan. Potilaan hengitystaajuus oli runsaasti koholla ja potilas ahdistuneen oloinen, näytti vatsaansa kipua valittaen. Hain monitorin ja tullessani takaisin paikalla olikin jo lääkäri pyytämässä multa vitaalimittaukset ja kaksi lanssiopiskelijaa hakemassa potilasta siirrolle Centraliin. No, näille harjoittelijoille oli hyvin vaikeeta ymmärtää, miksen nyt antanut heidän potilasta mukanaan viedä ja miksi ne vitaalit nyt täytyy uusia, kun ne on jo otettu. Kehoitin heitä toki tarkkailemaan potilasta ja kertomaan, näyttääkö hänen vointinsa hyvältä saati siirtokuntoiselta. Arvioisin hengitystiheyden olleen yli 40 (normaali n. 14x/min), kun esimerkiksi Oireista työdiagnoosiin -oppikirjassa vaaranmerkiksi kerrotaan yli 30x/min hengitystiheys. Vitaalimittauksista kävikin sitten ilmi, että potilaan verenpaine oli runsaasti koholla ollen 151/126. Lääkärit tulkitsivat potilaan tilan jonkin somaattisen tilan laukaisemaksi psykiatriseksi oirehdinnaksi, jolta se kyllä sitten vaikuttikin. Potilas sai p.o. diatsepaamia ja jäi meille seurantaan.

Sitten oli eräs potilas, jonka löysin makoilemasta emergency arealta poliisien ympäröimänä. Lattialla makaava potilas oli rähmällään ja joko hyvin vahvasti päihtynyt tai sitten kärsi alentuneesta tajunnantasosta.Yritin jonkun lanssarin kanssa saada potilasta ylös lattialta, mutta sinne hän päätyi kohta uudestaan. Kommunikointikaan ei tuntunut onnistuvan. Lopulta potilas hypähti sängystä ylös ja lähti juoksemaan, poliisit saivat hänestä kiinni ja potilas kaatui jälleen lattialle. Menin häntä avustamaan ja vierelle saapui eräs lanssiopiskelija, joka oli käytöksestään päätellen kuullut paikalla olevan levoton potilas ja näki tilaisuuden vähän tapella. En ehtinyt ollenkaan mukaan, kun jätkä nappasi potilasta räiveleistä kiinni ja retuutti yksinään potilaan ylös lattialta ja heivasi takaisin sängylle. Väkeä oli ympärillä aivan liikaa ja ilmoitin kovaan ääneen, että tällä tavalla ei levotonta potilasta voi kohdella eikä siitä ole meille mitään hyötyä, jos potilas tippuu lattialle. Lisäksi potilas heivattiin sänkyyn pää jalkopäähän ja ennen kuin ehdin mitään sanoa, oli potilas jo käsiraudoilla kiinni sängynlaidoissa. No, ihmiset ei meinanneet alkuun millään näkökantaani ymmärtää, mutta lopulta potilas saatiin sänkyyn oikein päin. Todettiin jälleen Elinan ja Joonaksen kanssa, että kaikkien täytyisi rauhoittua, jotta saadaan potilaskin rauhalliseksi. Potilas oli levoton sekavuuden vuoksi ja hädissään veljestään, ei sen vuoksi, että olisi halunnut meitä vahingoittaa. Lopulta saatiinkin potilas kauniilla sanoilla ja i.v. Diatsepaamilla rauhalliseksi ja hyvinkin yhteistyökykyiseksi. Joka kerta kun meillä on joku tällainen potilas ajattelen vain, että eipä käy kateeksi niitä, jotka tässä maassa esim. psykiatrisista ongelmista kärsivät. Välillä tuntuu, ettei psykiatrisia sairauksia koeta täällä mitenkään sairauksina, ja mielisairaala -sanalla lähinnä uhkaillaan käytöshäiriöistä potilasta.

Lisäksi käytiin viime yönä Elinan kanssa yhden lääkärin kanssa synnärin puolella tekemässä yhdelle potilaalle transvaginaalinen ultraäänitutkimus, ja lääkäri kertoi meille missä ultrassa näkyy virtsarakko ja missä kohdunkaula jne. Potilaan pikaraskaustesti oli näyttänyt negatiivista, mutta päivystyksessä tehdyssä ultraäänessä oli nähty jotakin raskauteen viittaavaa. Tämän jälkeen potilaasta otettiin laskimonäyte HCG-hormonin tutkimista varten, jotta saadaan vahvistus, onko potilas raskaana vai ei. Potilas oli tullut hoitoon, kun ei ollut saanut kuukautisia kahteen kuukauteen. Lisäksi pääsin yön aikana mm. tikkaamaan yhden haavan ja pistelemään injektioita. Sain myös oppia tuberkuloosista kirurgiharjoittelija Tommielta, joka mm. näytti mulle mikä potilaan keuhkokuvassa ja oireissa sai epäilemään tubia.

Tuntuu, että aika täällä käy myös oppimisen kannalta jo niin vähiin. Suunniteltiinkin menevämme ainakin viikonloppuna taas töihin, jotta saadaan nyt kaikki irti loppuajasta. Huomenna täällä on itsenäisyyspäivä ja mennään varmaan kattomaan vähän tapahtumia keskustaan.

Ensi kertaan!

- E

Transvaginaalinen ultraääni

Välillä tuntuu et sairaalalla on käynnissä joku viranomaisoperaatio kun poliisejakin vilisee joka puolella

Huomasin jo aiemmin, et haavassa oli verihyytymä sisällä, mutta lopulta sieltä kaivettiinkin sit vähän enempi hyytymiä

Mä, Tiina ja työkamu LJ

Livingstone, Zambia

Täällä palaudutaan taas reilun 20 tunnin bussimatkalta. Palattiin Sambiasta, Livingstonen kaupungista. Lähdettiin reissuun maanantaina viiden suomalaisen ja kahden norjalaisen porukassa.

Bussimatka Livingstoneen oli paljon ankeampi kuin mennessämme Kapkaupunkiin. Bussi ei ollut aivan yhtä mukava eikä pysähdyksiä ollut yhtä paljon. Matka meni kuitenkin suht mukavasti ja saavuimme Sambian puolelle tiistaiaamuna. Heti rajanylityksen jälkeen maisemat muuttuivat huomattavasti vehreämmiksi ja kosteammiksi kuin Namibiassa.

Livingstoneen saavuttiin pari tuntia myöhässä, johtuen luullakseni erittäin huonokuntoisesta maantiestä, joka hidasti matkaa. Suomen ulkoministeriön matkustustiedote kyllä kertoo Sambian teiden olevan yleensä hyväkuntoisia, liekö kyseisen lausahduksen antanut virkamies ikinä kohteessa käynytkään. Saavuttuamme viimein perille lähdimme etsimään hostelliamme, jonka melko pian löysimmekin. Yövyimme hostellissa nimeltä Livingstone Backpackers, jota voin suositella mitä lämpimimmin. Palvelu oli erittäin ystävällistä ja henkilökunta mukavaa, tilat olivat myös tosi viihtyisät. Palvelun laadusta kertoo paljon se, että maksettuamme toisena lomapäivänä ryöstöhinnan taksikuskille ja hostellin henkilökunnan kuultua tästä, selvittivät he oma-aloitteisesti kyseisen taksinkuljettajan nimen. Tilanne johti siihen, että taksikuski sai kuulla kunniansa ja tuli hostellille maksamaan liikaa maksamamme osuuden.

Ensimmäisenä iltana vain tutustuimme kaupungin keskustaan ja hengailtiin hostellilla. Keskiviikkona lähdettiin aamulla kohti Livingstone Waterfrontia, jossa saatiin info tulevan päivän aktiviteetista. Edessä oli koskenlasku. Ajeltiin noin 45 minuuttia safariauton kyydissä riisipeltojen ja pienten savimajakylien läpi kohteeseen. Lopulta löydettiin itsemme huikeista maisemista ja nähtiin koski, jota tultaisiin laskemaan. Kiivettiin alas jyrkkää kalliota onnettomia pitkospuita pitkin ja lähdettiin koskenlaskuun.

Päivä meni tosi kivasti ja koskenlasku oli hauskaa! Ehkä elämäni hauskimmat tunnit. Oltiin samassa veneessä Joonaksen, Tiinan, Alinan ja Jonnan kanssa. Mä ja Tiina oltiin ainoat, jotka säilyi putoamatta veteen kertaakaan. Mentiin kyllä omasta tahdosta jokeen uimaan ja oli tosi hauskaa roikkua veneen kyljessä pyörteen viedessä. Kerran noukittiin Jonna koskesta kyytiin hänen lennettyään aalloissa veneestä ja nähtiin heti tämän jälkeen krokotiili makaamassa rantakivellä. Oppaamme kertoivat, että paikalliset krokotiilit on kasvissyöjiä ja vedessä on turvallista uida. Seuraavana päivänähän mentiin sitten auringonlaskuristeilylle (auringonlaskua ei nähty, järkyttävä kaatosade sen sijaan), jossa kerrottiin, ettei vedessä ole turvallista uida krokotiilien ja virtahepojen vuoksi.

Koskenlaskun jälkeen lähdettiin käymään Victorian putouksilla, jotka ovat yksi maailman uudesta seitsemästä ihmeestä. Putoukset olivat vaikuttavan näköiset ja turisteja riitti paljon. Luonnonpuiston porteilla meitä varoiteltiin, että vastaan voi tulla eläimiä ja esim. käärmeitä. Myös pelkäämäämme mustaa mambaa puistossa asustaa (kuulemma musta mamba on todella nopea, pakoon täytyy yrittää juosta ja käärmeen myrkky tappaa 20 minuutissa), muttei tällaista onneksi nähty. Kuivana ei päivän aktiviteeteista selvitty, vaan myös putouksilla kastui ja runsaasti.

Hauskan päivän päätteeksi palkittiin itsemme menemällä kuuntelemaan italialaiseen ravintolaan vähän taitavaa laulaja-kitaristia ja myöhemmin lähdettiin tarkastamaan kaupungin yöelämää. Mukaan oppaaksi saatiin yksi hostellin työntekijöistä ja yksi hostellilla asuva australialainen. Hauskaa oli, ja tavattiinpa myös joku rikollista timanttibisnestä luotsaava tyyppi, joka olis kovasti halunnut kutsua meidät kotibileisiin. Jätettiin väliin, vaikka kieltämättä olis ollut hauska nähdä mimmosessa lukaalissa paikalliset rikollispomot asuu. 😂  Missään vaarassahan ei siis tietenkään missään kohtaa oltu, vaan kyseessä oli ihan lungi tyyppi ja kuultiin tää juttu vasta jälkikäteen.

Seuraavana aamuna lähdettiinkin sitten taas kohti Victorian putouksia, jossa osa meistä hyppäsi benjihypyn. Itsehän taas seisoin siellä sillalla katselemassa alas ja koittamassa ottaa kuvia, samalla kuollakseni peläten, että mä tai puhelimeni tiputaan sieltä sillalta. Korkeanpaikankammo on aina yhtä hauska kaveri. Muuten päivä menikin aiemmin mainitsemani risteilyn lisäksi hostellilla ja tutustuttiin taas useampaankin muuhun reissaajaan, vietettiin tosi kiva viimeinen ilta hostellilla. Loma loppui taas aivan liian lyhyeen ja unelma elämästä reppureissaajana alkoi houkutella entistäkin enemmän.

Viimisenä lomailtana onnistuin pudottamaan puhelimeni hostellihuoneen betonilattiaan niin, että näyttö hajosi. Lopulta päädyinkin perjantaiaamuna juoksemaan kuin heikkopäinen hostellin ja kaupungin väliä, kun piti mennä ostamaan uus puhelin, tilillä ei ollut tarpeeksi rahaa ja piti juosta siirtämään toiselta tililtä, sitten takasin puhelinkauppaan ja sitten taas hostellille. Lopulta mulla oli 35 min aikaa pakata ja käydä suihkussa, ja hikihän siinäkin tuli. Bussimatka olikin pisin ikinä, kun someriippuvainen joutu elämään ilman sovelluksen sovellusta tai yhtään offlineen ladattua musiikkia. Mutta tästäkin selvittiin! Eniten kuitenkin harmittaa, että kun kaikki mun kuvathan siis varmuuskopioituu Googleen, niin vielä ei ollut osa keskiviikon tai yksikään torstain kuvista ehtinyt varmuuskopioitua. Saan ne sit varmaan kun saan näytön korjattua.

Sambiaa matkakohteena voin tän lyhyen visiitin perusteella vain ja ainoastaan suositella. Ilmasto oli Namibiaan verraten hyvin kostea ja hikinen, aivan tajuttoman lämmin myös oli. Mulla on aina kuuma ja hiki, mutta Sambiassa sitä vasta olikin. Livingstone on ihan mukavan oloinen pienehkö kaupunki, mutta myös esim. pääkaupungissa olisi ollut mukava vierailla. Ihmiset Sambiassa vaikuttivat hyvin ystävällisiltä. Kerjäläisiä en tavannut, mutta sitäkin sinnikkäämpiä kaupustelijoita senkin edestä. Sambia vaikuttaa myös hyvältä kohteelta juurikin esim. reppureissaajalle, sillä Livingstonessa menevä Zambezi-jokihan on aivan Sambian ja Zimbabwen rajalla, myös Victorian putouksilla tuli käytyä molempien maiden puolella. Myös Namibiaan on Sambiasta helppo matkustaa.

Matka oli siis kaikenkaikkiaan aivan mahtava, kouluarvosana vähintään 10+. Seura oli jälleen myös loistavaa ja ikää tuli pidennettyä nauramalla taas ainakin vuosikymmenen verran. Nyt kun tääkin matka on tehty, tarkoittaa se ikävä kyllä sitä, että aika Afrikassa käy vähiin. Aikaa Windhoekissa on jäljellä vajaa kuukausi ja sitten odottaa paluu Suomeen. Kuten oon varmasti ennenkin sanonut; jos joku harkitsee lähtöä ulkomaille esim. vaihtoon, kannattaa kaikki pelot ja jännitykset unohtaa ja vaan lähteä. Aika ulkomailla on ainakin itselle joka kerta parasta ikinä.

Terkkuja taas Suomeen ja kohtahan tosiaan tavataan.

- Eetu

Livingstone Backpackers

Näin hienoissa sadetakeissa putouksilla kannatti liikkuu

Kotimatkalla jouduttiin Ebola-tarkastukseen

.

Kuulumisia

Takana on taas hauska viikko Windhoekissa. Tällä viikolla työnteko on jäänyt vähän vähemmälle ja vapaata vietetty vähän enemmän.

Oon tehnyt itselleni listan asioista, joita vielä haluan tehdä Windhoekissa. Olen ottanut nyt sen toteuttamisen määrätietoisesti tavoitteekseni. Viime viikolla listalta sain ruksittua jo Joe's Beerhousen Drumming Nightin. Jotkut tyypit vetää joka keskiviikko Joe's Beerhousessa siis rummutuspiiriä, johon saa mennä kuka vaan. Paikalla on paljon turisteja, mutta myös paikallisia. Kaikilla on sellanen rumpu, jolla sitten sen oikeen muusikon johdolla rummutellaan. Ilmeisesti tän on todettu vaikuttavan positiivisesti esimerkiksi stressiä lievittävänä aktiviteettina. Kivaahan se kyllä oli, tosin koko tunnin rummuttelua en olis millään jaksanut vaan kädet alkoi turtumaan jo viidentoista minuutin kohdalla. Hauska kokemus!

Lisäksi listalla on mm. jäätelöllä käyminen Cramer's Ice Creamissa, joka on jäätelöbaari tossa keskustassa. Siellä myydään paikallisesti tuotettua ja laadukasta jäätelöä, ja hyväähän se on. Tarjolla on mm. herkullisia vohveleita jäätelön kera. Lisäksi listalta on voitu vetää yli jo auringonlaskun katsomisen Three Circles -näköalapaikalta, josta olikin upeat maisemat.

Perjantai-iltana lähdettiin Alinan kanssa hauskanpitoon, ollaan suunniteltu tätä jo pitkään. Parin viime päivän tapaan Afrikka hemmotteli meitä poikkeuksellisen rankalla kaatosateella (täällähän ei huhupuheen mukaan ole satanut kunnolla viiteen vuoteen - enter Finnish people) ja lähtö viivästyi, kun ei oikein viitsi tuolla sateessa kävellä. Alan jo vähän kyllästymään tähän sateeseen, jota tuntuu tulevan yhtä paljon kuin Suomessakin kesällä. Lopulta päästiin liikkeelle. Alkuperäinen suunnitelma oli mennä Hiltoniin syömään ja sitten kattoterassille auringonlaskua ihailemaan ja DJ:tä kuuntelemaan. Mutta kukapa haluaa mennä kattoterassille sateella. Lähdettiin katsastamaan Bush Baria Olympian kaupunginosassa, josta olen kuullut, mutten ikinä käynyt. Kyseessä olikin ihan mukava ravintola/baari, mutta tuttuun tapaan täällä on paljon ulkoistumapaikkoja, ja jouduttiinkin baaritiskille istumaan. Syömisen ja muutaman juoman jälkeen lähdettiin metsästämään taksia. Koska Olympia tuntuu olevan keskellä ei mitään, ei taksejakaan tuntunut saavan millään. Eikä oltu edes ainoita taksia kärkkymässä.

Jatkettiin iltaa Warehouseen, jossa oli esiintymässä joku paikallinen kolmen hengen bändi. Hauskaa oli, mutta viileä sateinen sää vei fiiliksiä ja lähdettiin ajoissa kotiin.

Ehdottomasti ehkä eniten odottamani kohta siinä mun listassa on auton vuokraaminen ja pieni roadtrip lähikuntiin. Tätäkin ollaan jo pitkään suunniteltu, jospa vihdoin uskallettaisiin se toteuttaa parin viikon päästä. Lisäksi huomenna ollaan lähdössä Victorian putouksille, jota oon myös odottanut kovasti! Kaikki siellä tuntuu olevan tosi kallista, mutta haluaisin kovasti koskenlaskuun. Tätä ennen on edessä kuitenkin taas 20 tunnin bussimatka.

Töissäkin on ehditty kuitenkin pyörähtää. Keskiviikkoiltana mieleen jäi erityisesti yksi potilas. Potilas oli vartijan univormussa ja tuli hoitoon päässä olevan haavan vuoksi. Luullakseni häntä oli lyöty joko pullolla tai puukotettu. Haava vuoti runsaasti. Potilas oli tikattavana Dressing roomissa, kun hoitaja Mario tuli emergency arealle toteamaan lääkärille, että potilas tarvitsee rauhoittavaa. Menin mukaan ja kohtasin rauhattoman potilaan, jota alettiin rauhoitella i.v.-Diatsepaamilla. Potilas sai ensin 10 mg i.v., jonka jälkeen pomppasi ylös sängystä ja alkoi hyvin aggressiiviseksi. Potilaalla oli kaksi kanyylia, jotka molemmat irtosivat. Verenvuoto oli runsasta ja potilas hyvin sekava. Mies sai jopa potilasvuoteen laidat taivutettua, joka ei ihan helposti käy. Lopulta potilas nosti sängyn uhkaavasti puoleltaan ilmaan ja yritti selvästi heittää meitä sillä. Lopulta meitä oli kuusi ihmistä pitelemässä sänkyä paikallaan, mutta silti potilas sai sen nostettua ilmaan. Viimein saimme potilaan painettua sänkyä vasten, yksi hoitaja piti potilasta paikallaan painamalla jalallaan tämän selkää, minä ja Joonas pidettiin paikallaan potilaan käsiä ja päätä (potilas yritti toistuvasti purra meitä) ja muut keskittyivät pitämään sängyn paikallaan. Jonna juoksi hakemaan poliisia sairaalan vastaanotosta. Lopulta poliisi tuli ja laittoi potilaan käsirautoihin. Tässä tuoksinassahan potilas sai myös toiset 10 mg Diapamia i.v., muttei tästäkään rauhoittunut.

Saatuamme potilaan rautoihin ja takaisin vuoteeseen ja tilanteen rauhoituttua havainnoin ympäristöäni. Totesin, että koko Dressing roomihan oli kuin verilöylyn jäljiltä. Potilaan pupillit olivat laajat kuin lautaset ja kävi selväksi, että tämäkin potilas oli vetänyt jotakin muutakin kuin pulkkaa. Kiinnipitotilanne oli hyvin haastava, ja pakko myöntää, että joidenkin hoitajien toiminta olisi ollut Suomessa vähintään arveluttavaa, mutta tietysti näin vaativassa tilanteessa täytyy ajatella myös omaa turvallisuuttaan (Suomessa ensisijainen prioriteetti tietysti tilanteesta riippuenhan on potilasturvallisuus, vaikka ei meilläkään turpaan tarvitse ottaa). Siirrettiin potilas päivystyksen takaosaan saamaan i.v.-nesteitä ja sidottiin potilas vuoteeseen kiinni rullasidoksilla, lepositeitä täällä ei ole käytössä. Paikallisten toimestahan potilas olisi jätetty oman onnensa nojaan, mutta huolehdimme, että potilasta tarkkailtiin säännöllisesti. Otettiin myös Hb, joka oli laskenut useamman kymmenen grammaa / litra. Potilas siirrettiin kirurgiseen kulmaan, johon viedessämme potilasta alkoi eräskin käytävällä seisova "herrasmies" naureskelemaan potilasta kovaan ääneen. Totesin miehelle potilaan olevan ihminen kuten tämäkin ja ettei hänellä ole mitään oikeutta naureskella tälle kuin jollekin esitykselle. Myös hoitajien käytös aggressiivista potilasta kohtaan oli hieman arveluttavaa, eräs hoitaja totesi potilaalle, että sidomme sinut kuin vuohen. Toki varmaan hoitajat itsekin pelästyivät tilannetta ja ottivat sen henkilökohtaisesti, mutta ammatillisesti tulisi silti suhtautua.

Lauantaiyö oli tällä kertaa poikkeuksellisen hiljainen. Useampi puukotettu kuitenkin tuli taas nähtyä. Yö meni pitkälti ompeleiden, kanyloinnin ja laskimonäytteiden parissa. Yhdellä potilaalla oli omainen, joka kysyi olenko Suomesta, kun oli kuullut mun puhuvan suomea. Hän itse osasi myös jonkin verran suomen kieltä. Oon tavannut viikon sisään ihan törkeen monta Suomessa vieraillutta ja jopa suomea muutaman sanan puhuvaa ihmistä. 

Huomenna tosiaan suunta Sambiaan, Victorian putouksille! Kaikkiaanhan se onkin sitten neljäs maa, jossa tällä reissulla olen vieraillut. 

- E 

"Car accident, possible fatalities"

Taas olis takana mielenkiintoinen viikonloppu työn merkeissä, joka piti sisällään myös mulle aivan uudenlaisen kokemuksen.

Torstaina mentiin yövuoroon päivystykseen, ylläripylläri. Sijoituin Surgery Corneriin, jossa hoidin kolmea potilasta yön aikana. Yksi potilaista nautti lisähappea, joten ajattelin aikani kuluksi tarkistaa saturaation ja muut vitaalit. Tarkistin potilaan passista, että aiemmat arvot olivat normaalit. Yllätyksekseni vitaaleissa oli tällä kertaa viitearvoissa ainoastaan saturaatio, tämäkin lisähapella. Potilas oli voimakkaan hypertensiivinen, verenpaine 270/146, syke 110, verensokeri 22,2 ja lämpö 38. Potilaalla ollut kondomiurinaali oli myös irronnut, joten koko vuode oli kastunut. Informoin asiasta lääkäriä, joka määräsi potilaalle Actrapidia (insuliini), amlodipiiniä i.v. verenpainetta laskemaan sekä Paracetamolia kuumetta alentamaan. Katetroin potilaan ja otin verinäytteitä sekä seurasin vitaaliarvoja.

Myöhemmin hoidin potilasta, joka oli halvaantunut alaraajoista 13 vuotta sitten, kun potilasta oli ammuttu selkärankaan. Potilas oli pyörätuolissa, ja hakeutui nyt hoitoon kivuliaiden painehaavojen vuoksi. Avustin potilaan tutkimuspöydälle ja lääkärin katsottua haavat ja otettua niistä bakteeriviljelyt vein potilaan surgery roomiin hoitaakseni haavat. Haavanhoito on mulle jonkinsortin intohimo ja teen sitä mielelläni. Tosin täällä homma oli vähän toinen, kun ei ollutkaan käytössä tuttuja ja turvallisia Sorbactia ja Aquaceliä, joita mielestäni nämäkin haavat olis kyllä kaivanneet. Puhdistin haavat ja tutkin niiden syvyyden, yritin tuloksetta poistaa haavoilta katetta (yritin myös pehmittää keittosuolahauteella tuloksetta). Lopulta oli tyydyttävä vain sullomaan haavojen sisään Betadinellä kostutetut taitokset ja lyötävä päälle haavasidokset.

Haastattelin potilasta tämän elinoloista, potilas kertoi asuvansa yksin eikä tällä ollut ketään joka auttaisi. Myös ravitsemustila oli heikko (joten tietysti myös haavojen paranemisen ennuste on huono). Lääkäri kertoi minulle, että potilas tulee olemaan sairaalassa niin kauan, että haavat on parantuneet. Tiedossa oli siis potilaalle hyvin pitkä hoitojakso.

Yövuoron jälkeen otettiin aamulla suunta kohti sovittua tapaamista MVA Fundin ensihoitajan kanssa. Oltiin saatu edellisenä päivänä kuulla, että pyyntömme päästä ambulanssiin on hyväksytty. Käytiin tutustumassa heidän toimitiloihinsa ja juttelemassa heidän toiminnastaan. Mun vuoroni mennä ambulanssin matkaan koittikin jo samana iltana!

MVA Fund on siis yksityinen palveluntuottaja, joka vastaa ainoastaan liikenneonnettomuuksiin, oli kyseessä sitten auto-onnettomuus tai yliajo. MVA kuulemma myös toimii vakuutuksena potilaille, eli kaikilla onnettomuuden uhreilla on mahdollisuus päästä hoitoon yksityiseenkin sairaalaan ekonomisesta statuksesta riippumatta. MVA Fund maksaa hoidon kustannukset 1,5 miljoonaan asti. Rahoituksen he saavat ilmeisesti polttoaineesta - jokaisesta litrasta, jonka namibialaiset tankkaavat, menee muutama sentti rahastolle.

Namibialaisessa systeemissä on eritasoisia ensihoidon koulutuksia:


Basic Life Support - 6 vko (ensiapukurssin tyylinen, haavansidontaa, ilmatien avaus jne)

Intermediate Life Support - 6 kk (vähän vaativampi, vaaditaan 1000 h tyokokemus ambulanssista)
Emergency Care Technician - 2 v (vähän Advanced Life Supportia matalatasoisempi koulutus, ei esim. saa intuboida tai antaa kaikkia lääkkeitä)

Advanced Life Support - 3 v (vaativampaa hoitoa, voi esim. intuboida, antaa kaikkia ambulanssin valikoimassa olevia lääkkeitä, tarjoaa MVA:lla myös konsultaatiota kaupungin ambulansseille)

Työskentelin yön ambulanssissa, jossa oli Basic-tasoinen hoitaja sekä Emergency Care Technician. Lisäksi ympäri vuorokauden päivystää ALS-ensihoitaja, joka hälytetään vaativimmille keikoille. Tuona yönä päivysti Julian, jonka ammattitaitoa oli pakko ihailla. Vasta 23-vuotiaana hän oli työskennellyt jo kaksi vuotta kyseisessä tehtävässä, jossa vastuu valtava.

Yön aikana osallistuttiin kolmelle keikalle, joista kahdella ensimmäisellä ei sattunut henkilövahinkoja. Kolmannelle keikalle lähdettiin kiireellä puhelinpäivystäjän ilmoitettua onnettomuudesta, jossa oli myös mahdollisia kuolonuhreja. Ajettiin noin 160 km/h suunnilleen 70 kilometrin matka Rehobothiin, jossa oli sattunut kahden henkilöauton ja traktorin kolari. Saavuttiin onnettomuuspaikalle, ja paikalla olikin melkoinen kaaos. Ihmisiä oli afrikkalaiseen tapaan aivan valtavasti ja mielestäni vähän liikaakin. Oli vähän epäselvää, kuka tilannetta johti. Havaittiin meidän ensihoitaja Julian yhden auton konepelliltä, jossa hän hoiti tuulilasin läpi etupenkillä olevaa pientä tyttöä. Lapsi nostettiin hetken päästä pois autosta ja siirrettiin ambulanssiin. Potilas oli arvioidakseni n. 5-vuotias. Lapsi oli tajuton ja hänellä oli vuotava haava päässään. Ambulanssiin siirryttyä hänet intuboitiin. Parhaimmillaan ambulanssin sisässä oli 7 ihmistä häntä hoitamassa.

Istuin etupenkille ja lähdettiin kuljettamaan potilasta läheiseen St. Maryn sairaaalaan. Matkalla potilasta alettiin elvyttää ja sairaalalle päästyä ja lääkärin tavattua potilaan elvytys päätettiin ikävä kyllä lopettaa tuloksettomana. Tunnelma oli vakava ja ensihoitajat surun murtamia. Kuulin ohjaajiltani, että tämä oli heille kolmelle nyt kolmas onnettomuus, jossa menetettiin lapsipotilas. Ensihoitajat pitivät sairaalan pihassa heti debriefingin ja käsittelivät asiaa. Onnettomuudessa kuoli viisi ihmistä, vain kolme selvisi elossa, kellään heistä ei tietääkseni ollut henkeä uhkaavia vammoja. Tehtäväksemme jäi siirtää yksi potilas Windhoekiin, jolla oli kallonmurtuma kolmesta kohtaa sekä murtuma kädessä. Silmät olivat turvonneet umpeen. Windhoekiin päästyämme potilas alkoi virkistymään ja kyselemään tytärtään - minulle selvisi, että aiemmin kuollut potilas oli tämän potilaan tytär.

Loppuyö oli hiljainen ja päivystettiin toimistolla. Kokemuksena tämä oli mielenkiintoinen, en ole aiemmin ollut ambulanssissa enkä onnettomuuspaikalla. Toivoin vain, että olisin voinut olla enemmän avuksi. Olen tottunut tietämään mitä teen, ja tunnen sairaalan sisäisen maailman mielestäni kuin omat taskuni. Nyt olin aivan uudessa tilanteessa ja jouduin tyytymään havainnoijan rooliin. Olen ehkä menossa myöhemmin vielä tutustumaan tarkemmin ALS-ensihoitajan työnkuvaan, tätä odotan innolla.

Eilen lauantaina sitten lähdettiin taas kohti yövuoroa päivystyksessä - osasin odottaa kiireistä yötä, sillä osalla kansalaisista oli ollut nyt palkkapäivä. Sitähän tästä yöstä sitten taas tulikin, ajoittain koko päivystys vaikutti kaoottiselta ja potilaita oli käytävät pullollaan. Aloitin työskentelyn Emergency arealta, mutta ajauduin auttelemaan myös kirurgialla ja lopulta varsinainen työrupeama odottikin elvytyshuoneessa.

Tästä yöstä jään muistamaan erityisesti yhden potilaan. 39-vuotias mies saapui päivystykseen klo 22.40 jouduttuaan puukotetuksi. Puukotushaavat oli rintakehällä ja niskassa. Potilaalla epäiltiin kliinisen kuvan perusteella veri-ilmarintaa ja hänet vietiin elvytyshuoneeseen dreenin laittoa varten. Dreeni saatiin paikalleen ja minä ja Jonna saatiin tämän jälkeen tehtäväksemme ommella potilaan haavat. Teimme työtä käskettyä, jonka jälkeen potilas vietiin röntgeniin. Noin tunnin kuluttua tästä potilas kiidätettiin taas elvytyshuoneeseen haavojen alettua vuotaa runsaasti. Jo aiemmin oli ollut epäilys jonkin suuren suonen vuodosta, ja nyt tämä epäilys alkoi vahvistua. En muista ihan tarkalleen miten homma tästä eteni, mutta jossakin kohtaa jäin huoneeseen potilaan ja yhden paikallisen ensihoitajaopiskelijan kanssa. Aloin huolestua potilaan tilasta hengitystyön muututtua vaikeamman oloiseksi sekä tajunnantason laskettua merkittävästi. Kävin informoimassa asiasta lääkäriä, ja palattuani takaisin havaitsin potilaan olevan huoneessa yksin. Täällä tuntuu siis olevan opiskelijoiden mielestä ihan ok jättää tajuton potilas yksin elvytyshuoneeseen. Havaitsin edelleen potilaan hengityksen olevan heikkoa, annoin potilaalle lisähappea. Nyt uutena vaaranmerkkinä huomioin potilaan kylmähikisyyden. Sain vihdoin käyttööni myös vitaaliarvot, saturaatio oli 89 % ja verenpaine 68/26. Totesin opiskelijalle potilaan tarvitsevan toisen iv.-yhteyden, käskin alkaa valmistelemaan sitä ja juoksin hakemaan lääkärin. Lääkäri tuli katsomaan potilasta ja totesi potilaan tarvitsevan hätäverta (mittasin  Hb:n joka oli laskenut 137:sta 107:ään), pyysi minua hakemaan toisen lääkärin paikalle ja lähti itse hoitamaan veret paikalle. Nesteytimme potilasta Voluvenillä, jolla ei ollut vastetta paineisiin. Ehdotin lääkärille noradrenaliinia, ja sainkin määräyksen tätä potilaalle antaa. Ikävä kyllä lääkettä ei lopulta päivystyksestä löytynyt. Potilas oli tullut hivenen tajuihinsa ja riuhtoi hyvin aggressiivisesti vuoteella, joten sedatoin potilasta i.v. Diatsepaamilla (hoitajia ei ollut missään, en toki ihan yksin toiminut vaan lääkäri oli paikalla). Hätäverien saavuttua tuli myös hoitaja käymään paikalla ja pyysi minua hoitamaan verensiirron.

Potilaan GCS oli hyvin matala eikä potilas kyennyt pitämään ilmatietään avoinna, lopulta myös saturaatiot alkoivat laskea. Päätettiin intuboida potilas. Kahden lääkärin yritettyä ainakin 10 kertaa intubaatiota tässä onnistumatta tuli paikalle vihdoin lääkäri, joka tässä onnistui. Jatkuvasti takykardisena ollut potilas oli nyt bradykardinen (syke oli luokkaa 30-40), ja alkoi lopulta käydä asystolenkin puolella. Lopulta potilaan rytmi jäi kokonaan asystoleen ja aloitettiin paineluelvytys. Välittömästi aloitetusta ja mielestäni laadukkaasta elvytyksestä huolimatta ei potilasta saatu pelastettua, ja elvytys lopetettiin klo 03.48. Hetken jo ajattelin, että kerrankin saatiin potilas elvytettyä, mutta lääkäri totesi monitorilla näkyvän hitaan rytmin olevan vain pulssiton rytmi, eli monitorissa näkyy rytmi, mutta pulssia ei potilaalta silti löydy.

Kotiin sai yövuorosta palata taas kaikkensa antaneena ja fiiliksellä, että myös koko osaaminen oli taas käytössä. Voitte uskoa, että uni maittoi ja hyvin. Huomenna pitäisikin sitten ottaa aamulla suunnaksi Home of Good Hope, jonne on tulossa amerikkalaisia lääkäreitä tutkimaan lasten terveydentilaa.

Eetu

Kyamk & Saimia united