African Time: These are the nights

Heipsansaa. Nyt on haikeat jäähyväiset Katuturan päivystykselle heitetty kuunvaihteen viikonlopun merkeissä. Ihan ekan päivän jälkeen en olis uskonut, että mun tulee oikeesti ikävä tuota ajoittain melkoisen kaaoksen vallassa olevaa ja välillä lievästi sanoen rasittavien paikallisten potilaiden ja omaisten valtaamaa ensiapua, jossa työturvallisuus ja työrauha ovat aina silloin tällöin aivan tuntemattomia termejä.

Mutta niin nyt vaan kävi. Nautin ajastani päivystyksessä todella paljon, kohtasin haastavia potilastapauksia, jotka osaltaan antoivat mainiot eväät ammatilliseen kehittymiseen. Tutustuin moniin hoitajiin ja lääkäreihin, joiden ansiosta yötyöhön oli aina mukava mennä. Jotakin siitä, tykättiinkö tuolla olla, kertoo myös siis se, että meidän olisi tosiaan pitänyt siellä leikkurissa ja tehollakin käydä. Saatiinhan me näihinkin pintapuolisesti tutustua, mutta en kadu hetkeäkään valintaani keskittyä olemaan päivystyksessä - olen saanut hoitaa kolmen kuukauden aikana hyvin monipuolisesti usean eri erikoisalan potilaita, esim. gynekologisia, sisätautisia, kirurgisia, pediatrisia ja ennen kaikkea tehohoitoa vaativia potilaita.

Viikonloppu oli taas melkoista kiirettä, kuten arvata saattaa. Kuukausi oli vaihtumaisillaan ja kaiken maailman hullut liikkeellä viikatteiden ja puukkojen kanssa. Ommeltavia haavoja oli enemmän kuin ikinä ja myös stich packit loppuivat kesken useaan otteeseen (ompelupaketit, joissa tarvittavat steriilit instrumentit, taitokset jne). Lauantaiaamuna hipsin kotiin puoli kahdeksan aikaan aamulla, kun kirurgisen lääkärit jäivät vielä koko yön ja 24 tunnin rupeaman päätteeksi ompelemaan puukotushaavoja, jonoon jäi tässä vaiheessa vielä kuusi potilasta. Eipä käynyt kateeksi.

Itse hoidin viikonlopun aikana useita näistä puukotuksista, lisäksi oli paljon mm. astmaatikkoja. Potilaana oli myös eräs 21-vuotias ilmeisesti astmakohtauksen aiheuttaman hapenpuutteen johdosta elottomaksi mennyt nainen, joka kiidätettiin perjantaiyönä elvytyshuoneeseen. Olin paikalla valmiina vaihtamaan paineluvuoroja, mutta lopulta jouduin poistumaan paikalta. Lääkäri totesi huoneessa olevan liikaa ihmisiä, mutta tietenkään kukaan noin kymmenestä jälkikäteen paikalle rynnineestä opiskelijasta (jotka vain seisoskelivat tien tukkeena kun muut koittivat hoitaa potilasta) ei tehnyt elettäkään liikkuakseen. Vähän kyllä harmitti lähteä, etenkin kun kuulin potilaan selvinneen elvytyksestä. Olisin todella halunnut kerran osallistua elvytykseen, josta potilas selviää elossa.

Sain viikonlopun aikana myös uutta oppia, jota en ikävä kyllä pysty Suomessa hyödyntämään. Eräs kirurgiharjoittelija opetti mua dreneeraamaan abskessin (märkäpaise) ja sain sen itse tehdä! Ikävä kyllä abskessi oli hyvin pieni, eikä eritystäkään juuri tullut, kun paise oli jo osittain itse puhjennut. Mulle myös opetettiin, miten otetaan valtimoverinäyte. Täällä on arkipäivää, että hoitaja voi sen ottaa. Lauantaiyönä sainkin sitten ottaa ensimmäisen (ja varmaan viimeisen) valtimoverinäytteen arteria femoraliksesta eli reisivaltimosta. Voi sitä ilon määrää kun onnistuin! Kyseiseltä potilaalta otettiin näyte valtimosta, koska useista yrityksistä huolimatta ei laskimosta näytettä saatu. Lisäksi opettelin horisontaalisen patjaompeleen, kun lääkäri pyysi mua yhden haavan siten ompelemaan. Ihan nätisti sain haavan suljettuakin, vaikka itse sanonkin.

Me ja LJ, jonka kanssa ollaankin koettu jos jonkinmoista

Näiden lisäksi tuli taas kaivettua useita tajuttomia ihmisiä jos jonkinmoisen auton rötiskön takapenkiltä. Namibiassa ei ainakaan Punainen Risti taida olla ihan yhtä toimiva kuin meillä kotimaassa, koska ainakaan ensiapu ei kansalaistaitoihin täällä kuulu. Joskus olis ollut ihan virkistävää, että tajuttomat potilaat olisi kuljetettu sairaalalle kylkiasennossa ja hengitystiet auki, sen sijaan sai aina kiivetä takapenkille ihmettelemään hengittääkö potilas vai ei - potilaat kun olivat poikkeuksetta vatsallaan.

Eilen tiistaina olinkin taas vuoron MVA Fundilla, kun olin sopinut meneväni tutustumaan Emergency Response Unitinkin toimintaan. Tässä toimii siis aina yksi ALS ensihoitaja, eli vaativan tason ensihoitoon koulutettu ihminen. Olin Julianin mukana, jonka työtä olenkin päässyt aiemminkin tarkkailemaan. ALS koulutus on varmasti täällä laadukas, sillä Julianinkaan toiminnasta ei pysty päättelemään, että kaveri on valmistunut vasta vuosi sitten. Ikävä kyllä päivän aikana tuli vain yksi keikka, kohtauksen saanut epilepsiapotilas, eli ei juurikaan meille töitä. Muuten päivä oli kyllä mukava, opin lisää paikallisesta ensihoidosta ja käytiinpä tutustumassa myös ALS ensihoidon oppilaitoksen tiloihin. Oli hauska huomata, että täällä on pitkälti samanlaiset välineet käytännön harjoitteluun kuin meillä, mm. äärimmäisen kallis nukke, jolle saa mm. ohjelmoitua erilaisia hengitysääniä ja sydämen rytmihäiriöitä.

Tässäpä taas tarinoita viikonlopun vilskeestä. Hyvästit sunnuntaiaamuna oli haikeat, ja saatiin ihan sikana mieltä lämmittävää palautetta parilta hoitajalta ja lääkäriltä. Minkäänlaista traumaa ei namibialaisesta terveydenhuollosta jää, eikä mua oikeastaan haittaisi joutua itse Katuturaan hoidettavaksi. Kuhan yksityisyyttä kunnioitettaisiin ja sairaalaan saataisiin lääkkeitä ja muita tarvikkeita, niin kaikki olis aika ok! Jää hyvästi Katutura State Hospital 💖

P.S. Lisää hyviä uutisia aiemmista potilaista!! Mun kaikkien aikojen ensimmäinen puukotuspotilas, josta olin aivan varma, että se kuolee jo meidän käsiin. Kuulin, että mies on kotiutunut hyväkuntoisena! Kyllä täälläkin vaan välillä aina toivutaan :)

P.P.S. Viime postauksessa asiantuntevasti kerroin pidempien taksimatkojen, kuten myös matkan Grove Mallille, maksavan 20 Namibian dollaria. Nyt olen pakotettu oikaisemaan väärän tiedon, kun paikalliset lääkärit töissä ystävällisesti kertoivat olevansa aika varmoja, että 30 NAD on oikea hinta.