Tunnelmat on haikean odottavat. Ajatukset on melko ristiriitaisia, sillä toisaalta Suomeen paluuta odottaa jo kovasti, mutta samalla tänne haluaisi vielä jäädä ja kokea ja nähdä enemmän. Mun hyvä ystävä on tällä hetkellä ollut jo vissiin melkeen puoli vuotta Australiassa (terveisiä Nousiainen!!!), ja joku päivä puhuttiinkin, että kun sais pari tonttua tilille ja Hesestä mega-aterian, niin olis kaikki aika tosi hyvin. Toisaalta täällä on jo nähty ja koettu niin sikana kaikkea mielenkiintoista ja hienoa, että on sen puolesta ihan sopiva aika siirtyä elämässä eteenpäin.
En kadu hetkeäkään, että oon vaihtoon lähtenyt. Ensiksi ajatuksenahan oli lähteä Australiaan, mutta kun he olisivat ottaneet vain 1-2 opiskelijaa, tuli jostakin mieleen Namibia. Ajatus tänne lähdöstä oli alkuun melko jännittävä, ja etenkin turvallisuuskysymykset tulivat mieleen. Voin kuitenkin ilolla todeta, etten oikeastaan kertaakaan ole täällä turvallisuuteni vuoksi pelännyt. Tai no, yhden kerran vähäsen, kun meitä päivystyksessä humalainen potilas ja joukko tämän kavereita vähän uhkaili ja etsi joka paikasta. Sillon käveltiin taksille sakset valmiina iskemään.Vaikka namibialaiset osaa välillä olla tosi tyrkkyjä etenkin naisia kohtaan (älkää käsittäkö väärin, ne on silti yleensä tosi ystävällisiä) ja ajatusmaailmat ei aina kohtaa, on täällä silti tuntenut olonsa kotosaksi.
Tää aika on tuonut mukanaan tonneittain kokemuksia, niin ammatillisia kuin muitakin. On nähty puukotettuja, muuten vaan verta ja suolenpätkiä, tutustuttu hoitajiin ja paikallisiin hoitometodeihin. Lisäksi on matkustettu ja nähty tän reissun aikana neljä eri valtiota (Qatar, Etelä-Afrikka, Sambia ja tietty Namibia). Reissuseura on ollut parasta, niin meidän alkuperänen Team Africa, kuin myös myöhemmin täällä tavatut ihmiset. Kaikkia jää ikävä, mutta onneksi asutaan lähekkäin ja suunnitelmia on jo tulevaisuudenkin varalle läjäpäin! Jotain vähän hullujakin juttuja täällä on tullu tehtyä, päällimmäisenä ehkä se kuolonkärry siellä Kapkaupungissa (se, jonka kanssa mm. peruutettiin ykssuuntasta) ja Sambian kokemukset rikollispomon kanssa bailaamisesta sekä uimisesta (kuulemma vegaani-)krokotiilien asuttamassa joessa. En kuitenkaan kadu sitäkään, että on avoimin mielin menty ja uskallettu tehdä kaikenlaista. Jos ei se mitään ota, niin ei se mitään annakaan.
Tässä vähän nyt listaa asioista, joita Namibiassa jään ikävöimään:
1. LÄMPÖ
2. Rento meininki, ei huolta huomisesta (kun ei oo tarttenu esim. tenttejäkään tehdä)
3. Meidän koirat, paitsi Linus. Mutta Fitz ja Nikita 💓
4. Jonnan ja Elinan saamat paniikkikohtaukset, kun perhonen tulee vähän liian lähelle
5. Meidän kantiskahvila Slowtown ja niiden Iced Moccaccino
6. Nää maisemat!
7. Päivittäinen englannin kielen puuhminen
8. Katutura State Hospital
Ja asioita, joita Suomesta odotan:
1. Hesburgerin mega-ateria ja muutenkin kaikki hyvä ruoka (älkää kertoko mun personal trainerille)
2. Autolla ajaminen
3. Se, ettei jokainen ravintola ja baari oo tungettu niin täyteen, ettei mahdu liikkumaan
4. Suomen kevät ja kirpsakka ilma
5. Kaikki ihmiset
6. Terveellisemmät elämäntavat, josko taas sais niistäkin kiinni
7. Mun lemmikit!
Viime viikolla ei vielä kunnolla sisäistänytkään, kuinka lähellä tän ajan loppu oikeestaan onkaan. Nyt viimisinä päivinä se on tullut enemmän todeksi. Viimiseen viikkoon täällä on sisältynyt kaikenlaista, käytiin mm. yhden sairaalalta tutun kanssa ajelemassa ja tutustumassa Namibian itsenäisyydestä kertovaan museoon ja pelaamassa minigolfia. Edellä mainitsemaani Iced Moccaccinoa on juotu varastoon ja Cramersin maukkaita jäätelöitä käyty vielä maistelemassa. Katuturassa käytiin hengailemassa järven rannalla (saatiin kuulla tästä paikasta kyllä vähän ikävästi, kun Joonas kävi ambulanssin kanssa noutamassa järven rannasta vainajaa).
Eilen meillä oli läksiäiset. Me neljä lähdetään huomenna lentämään Dohan kautta Suomeen, Tiinan ja Alinan matka sen sijaan jatkuu sunnuntaina Kapkaupunkiin. Koko päivä oli kiva ja fiilis tosi hyvä, käytiin ensin myöhäsellä lounaalla ja kahvilla Slowtownissa, illalla oli sitten juhlinnan vuoro. Nauru raikasi ja viina virtasi. Oli hauska saada myös pari paikallista kaveria meidän kanssa juhlimaan. Tänään ei sitten ollutkaan ihan niin mukava aamu, mutta liikkeelle päästiin kuitenkin. Käytiin vielä sairaalalla hyvästelemässä pari hoitajakaveria ja jakamassa meidän työvaatteet pois. Myös kantiskahvila Slowtown hyvästeltiin.
Oon koko päivän siis hyvin vältellyt pakollista pahaa eli pakkaamista, mutta pakko sekin oli aloittaa. Fiilikset on haikeat. Saavuttiin tänne neljän hengen seurueessa, mutta matkan varrelta on tarttunut mukaan monia uusia ystäviä, joita kaikkia jää ikävä. Tuntuu myös melko etuoikeutetulta, että on saanut tän kaiken nähdä ja kokea :)
Iso kiitos kaikille, jotka on jaksanut blogia lukea ja mun kokemuksia seurata. Blogin kirjoittaminen on oikeestaan ollut aika hauskaa ja on tosi kiva sitten itse myöhemmin palata näihin aikoihin lukemalla vanhoja postauksia. Nyt tän blogin aika on kuitenkin hiljentyä.
Loppuun voisin laittaa vähän kuvia ja Windhoekissa tutuksi tullutta musiikkia. Yhdessä biisissähän laulaja hienosti oivaltaen toteaa, että This is Africa, not America. Enjoy!
- Eetu
 |
| Me ja presidentti |
 |
| Nikita |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti