Kerroin viime postauksen lopussa, kuinka meillä vähän sairasteltiin. Kaikki kolme matkatoveriani sairastuivat kunnon mahatautiin. Kahden muun osalta tauti alkoi iltaa kohden väistymään, mutta yhdellä meistä ei vieläkään mikään pysynyt sisällä. Kaveri oli ehtinyt jo niin paljon kuivahtaa, että menetti lopulta tajuntansa. Tästä seurasi sitten reissu paikallisella ambulanssikyydillä kohti tulevaa työpaikkaamme, Katutura State Hospitalia. Oltiin jo ennen matkaa ajateltu, että sinne ei kyllä potilaaksi haluta, mutta niin vaan jo ennen ensimmäisen reissuviikon loppua sinne jouduttiin.
Ambulanssissa työskenteli kaksi paikallista palomies-sairaankuljettajaa, jotka oli tosi mukavia. He mittasi potilaalta verenpaineen ja verensokerin sekä happisaturaation. Mittausten ja anamnestisen haastattelun jälkeen lähdettiin kaikki neljä ambulanssikyydillä sairaalaan. Täällä ei hälytysajoa koske selvästikään samanlaiset säännökset kuin Suomessa, sillä mentiin vilkut päällä ja välillä pillit vinkuen, vaikka välitöntä hengenvaaraa ei ollut, eikä kyseessä ollut kiireellisin mahdollinen kuljetus.
Sairaalassa saatiin potilaalle yllättävän nopeasti hoitoa. Ensin hänet tutki lyhyesti hoitaja, sitten lääkäri. Lääkäri määräsi i.v.-nesteytyksen, ja kaverille tiputeltiin tonni Ringeriä, jonka jälkeen hänen olonsa olikin jo selvästi kohentunut. Nesteytyksen jälkeen päästiin lähtemään, kämppis sai mukaansa myös Metronidazol -kuurin ja Paracetamolia sekä elektrolyyttijauhetta. Kaikki tämä ilmaiseksi. Yksityisessä sairaalassa olisi joutunut maksamaan hoidon ensin itse, ja saanut jälkikäteen hakea sitten vakuutuksesta takaisin.
Seuraavat päivät menikin enemmän ja vähemmän lepäillessä. Vaikken itse ollut missään kohtaa sairastunut, tunsin silti oloni ajoittain nuutuneeksi. Jokainen päivä tuntui edellistään kuumemmalta, ja helle vei ruokahalun.
Tiistaina otettiin suunta kohti Home of Good Hopea meidän porukan ja kahden muun suomalaisen, Jennyn ja Jeannetten kanssa. Se on soppakeittiön ja leikkipaikan risteytys Katuturan slummikaupunginosassa. Sen on perustanut v. 2007 nainen nimeltä Monica, jonka tytär kuoli kyseisenä vuonna AIDSiin. Tämän jälkeen hänelle tuli tarve antaa jotakin takaisin yhteiskunnalle. Tähän haluun hän yhdisti rakkautensa lapsiin, ja perusti Home of Good Hopen. Alkujaan soppakeittiöllä ruokaili päivittäin 45 lasta, tähän mennessä väkiluku on kasvanut kuuteensataan. Lasten ruokkimisen lisäksi Home of Good Hopen tehtävänä on edistää sivistystä eri tavoin.
Alkuun lapset olivat melko ujon oloisia, mutta kaivettuani esiin pussillisen ilmapalloja ajattelin hetken, että muthan syödään elävältä - yhtäkkiä kimpussani oli useita kymmeniä lapsia huutamassa yhteen ääneen, minkä värisen pallon kukin haluaa. Ilmapallojen lisäksi roudasin Suomesta vähän työkavereideni lahjoittamia käytettyjä leluja ja muutaman paidan (kiitos Lilli, Kati, Rita ja Anni!). Niin Monica kuin lapsetkin olivat näistä enemmän kuin iloisia.
Osa lapsista oli hyvin likaisia. Muutamalta lapselta kysyin heidän ikäänsä, eikä täällä lapset todellakaan vastaa ihan suomalaista kasvukäyrää. Esimerkiksi erästä kuusivuotiasta olisin luullut ehkä ennemmin 3-vuotiaaksi. En kyllä Suomessakaan oo välttämättä kovin taitava ihmisen ikää arvioimaan. Lapset oli kaikki oikein iloisia ja kiitollisia. Vaikka esimerkiksi ruokaa sai hyvin vähän, otettiin sekin iloisena vastaan eikä valitettu.
Mentiin myös keskiviikkona käymään Home of Good Hopessa. Tarkoituksena on varmaankin käydä siellä viikoittain auttelemassa ja lapsia tervehtimässä. Siellä saa itsensä hyvinkin nopeesti väsymään, kun jokainen mukula haluaa syliin tai pelata esim. jalkapalloa. Monica ja tämän poika Peacemaker lupasivat, että päästään joskus auttelemaan myös keittiölle, jossa ruoka valmistetaan.
Tänään oli muuttopäivä. Täällä Windhoekissa on siis eräs Waltersien perhe, jotka pitää kahta omakotitaloa majatalona käsittääkseni vain vaihtareille. Täällä on vuosien saatossa majoittunut lukuisia meidänkin koulun opiskelijoita, mutta myös vaihtareita muista Suomen amk:ista ja esimerkiksi Norjasta ja Saksasta. Me asutaan Curie streetillä, toinen talo on muutaman sadan metrin päässä Roentgen streetillä. Täällä on monta huonetta, joissa ainakin osassa kerrossängyt. Lisäksi on iso olohuone ja keittiö. Tässä on myös iso piha, jossa myös meidän ihkaoma vaikkakin hyvin pieni uima-allas! Nytkin kirjoittelen tästä terassilta. Ikäväkseni en voi sanoa auringon paistavan ja kädessäni olevan kylmä juoma, vaan tällä hetkellä sataa kaatamalla vettä. On kyllä kiva saada välillä sadettakin, jotta ilmakin vähän viilenee.
Tässä talossa asustelee lisäksemme nyt aiemmin mainitsemani Jenny ja Jeannet. Lisäksi on joitain amerikkalaisia vaihtareita, jotka on nyt jossain reissun päällä. Tavattiin tänään myös pari muuta suomalaista Saimaan amk:sta, jotka asuu siellä toisessa talossa. Tänään illalla mennään varmaankin isommalla Suomi-porukalla Dylan's Bariin, jossa on torstai-iltaisin legendaarinen karaokeilta.
Viikonloppuna meidän piti suunnata kohti Etoshan kansallispuistoa. Reissu tulee pitämään sisällään automatkan pohjoiseen, teltassa nukkumista ja kaikkien kivojen eläinten bongaamista. Ikävä kyllä siirrettiin reissua vähän myöhemmäksi, kun viikonlopuksi on luvattu ukkosta ja vesisadetta. Nyt kun on vihdoin muutettu tänne Walterseille, voidaan alkaa ehkä suunnittelemaan myös muita tulevia reissuja. Ollaan ajateltu, että ois siistiä nähdä ainakin Swakopmund ja Sossusvlein aavikko sekä Victorian putoukset.
Tänään meitä tulee vielä tervehtimään paikallinen koordinaattorimme, Louise University of Namibiasta. Kuullaan toivottavasti vähän lisää meidän pian alkavasta työharjoittelusta ja yksiköistä, johin lopulta pääsemme tutustumaan. Harjoittelunhan on tarkoitus alkaa maanantaina.
Loppuun taas kuvia!
Eetu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti