Hejssan. Nyt olis kolme yövuoroa päivystyksessä eli casualtyssä takana.
Varoituksen sana jo nyt alkuun, että tekstistä voi tulla aika pitkä. Alkuun ajattelin kertoa vähän päivystyksen toiminnasta ja tiloista ja lopuksi muutamasta yövuorojen aikana hoitamastani potilastapauksesta.
Päivystykseen tulee hyvin laaja kirjo potilaita, osa hyvinkin kriittisiä potilaita, joilla on selvästi vitaalitoiminnoissa henkeä uhkaavia häiriöitä. Toinen ääripää on potilaat, jotka tulevat päivystykseen esimerkiksi rabies-rokotteelle tai viikon jatkuneen yskän vuoksi; eli asioiden, jotka Suomessa ohjattaisiin ei-päivystyksellisen hoidon piiriin omalle terveysasemalle. Suuri potilasryhmä vaikuttaa olevan astmaatikot, joita päivystykseen tulee paljon - osalla hyvinkin paha kohtaus päällä. Juttelin yhden lääkärin kanssa, jonka mukaan Namibiassa on paljon astmaatikkoja. Kroonisia lääkityksiä on käytössä kuten meillä Suomessakin, mutta kuuma ilma ja toisaalta ajoittaiset sateet ja kosteus pahentavat potilaiden oireilua.
Päivystyksessä on laaja alue, jolla olevilla penkeillä menee kaksi jonoa. Toinen jonoista on hoitajan vastaanotolle, toiseen istutetaan ne, jotka hoitaja on jo tavannut. Tästä toisesta jonosta potilaat menevät lääkärille. Tätä kautta hoidetaan siis ne ei-kiireelliset potilaat, joista suurin osa ei siis oikeastaan päivystyksen palveluja tarvitsisikaan.
Seuraavana on hieman ahtaampi tila, eli emergency area, josta aiemmassa postauksessa kerroinkin hiukan. Tähän tulee siis kaikki ambulanssilla tulevat potilaat, mutta myöskin päivystykseen omin jaloin tai omaisten kuljettamana tulevat potilaat, jotka esimerkiksi allekirjoittaneen pinnallisen ensiarvion perusteella näyttävät tarvitsevan välitöntä hoitoa. Tässä siis otetaan sitten mittaukset ja lääkäri tapaa potilaat. Alueella on neljä monitoria, joilla mittaukset tehdään. Monitoreissa ei ole rintakytkentöjä, vaan niitä käytetään ainoastaan verenpaineen ja syketaajuuden mittaukseen sekä pulssioksimetriaan. Työvälineiden puute kiristää toisinaan ainakin meidän vaihtareiden hermoja, kun esimerkiksi viime yönä yhden monitorin pulssioksimetri ei toiminut, toinen monitori ei käynnistynyt ollenkaan. Digitaalisia verenpainemittareita tai sormenpää-pulssioksimetreja ei ole. Jos (iso jos) potilaasta halutaan EKG, käytetään hänet toisessa yksikössä tätä varten.
Näiltä kahdelta alueelta potilaat ohjataan jatkohoitoon kolmeen muuhun päivystyksen osaan eli gynelle, pediatrialle (lapsipotilaita pitäisi hoitaa päivystyksessä vain virka-ajan ulkopuolella), surgery corneriin (pientoimenpiteitä kuten abskessien avausta) tai dressing roomiin. Gynellä ja pediatrialla en ole pahemmin kuin pyörähtänyt, dressing roomissa olen viettänyt enemmän aikaa. Dressing roomiin tulevilta potilailta otetaan mm. laskimonäytteitä, virtsanäytteitä (U-Stix ja raskaustesti, labraan meneviä virtsanäytteitä ei käytetä) ja malariatestejä. Lisäksi suuri osa potilaista tulee tikattavaksi tai lihasinjektiolle, yleisimpiä näistä ovat diklofenaakki- eli Voltaren-injektiot ja Rabies-rokotteet.
Potilaita on päivystyksessä ajoittain hyvinkin runsaasti ja kiirettä pitää, mutta mielestäni systeemi on silti hämmästyttävän toimiva. Työt tehdään ja tullaan toimeen sillä, mitä on. Haasteita riittää, esimerkiksi aiemmin mainitsemani puute mittareista, mutta myös lääkkeistä on välillä puutetta. Viime yönä lähdettiin viemään potilasta sydänfilmiin ja huomattiin, että paareistahan puuttuu yksi pyörä. No, meikäläinen kannatteli sitä kulmaa koholla ja pari muuta työnsi paareja.
Valvottiin nyt Elinan kanssa kolme yötä päivystyksessä, viime yönä myös Jonna ja Joonas liittyi seuraan. Kaksi ensimmäistä yötä oli suht hiljaisia, vaikka tekemistä ajoittain silti riittikin. Ensimmäisinä öinä hoidettiin mm. astmapotilaita, pieniä haavoja ja vähän syvempiä haavoja, joita päästiin jo itse ompelemaankin! Ensimmäinen potilas, jolle sain tehtäväksi ompeleet laittaa, oli n. 3-vuotias poika. Kävi hyvin selväksi, miten paksu ihmisen päänahka oikeasti onkaan - parilla potilaalla pelotti, että punktoin aivoihin saakka, kun voimaa sai käyttää jonkin verran. Lisäksi annoin runsaasti lihasinjektioita.
Viime yö oli alkuun myös hiljaisen oloinen. Ollaan nyt yövuorojen aikana tutustuttu yhteen sairaanhoitajaan, LJ:hin. Hän kertoi, että näin perjantaiyönä tilanne tulee varmaan leviämään käsiin puolenyön jälkeen, kun traumapotilaita alkaa valumaan sisään. Näinhän siinä sitten kävi. Noin viiden minuutin sisällä otin vastaan kolme pahoinpitelypotilasta, joita kaikkia oli lyöty lasipullolla päähän. Yhdellä oli niin syvä haava poskessa, että haavaan sai sormen sisälle. Yhdellä oli pahat haavat huulessa, joiden vuoto oli kuitenkin vastaanottotilanteessa hallinnassa. Sidoin haavan, ja potilas jäi odottamaan tikkausta. Noin tunnin päästä tapasin potilaan uudelleen jonottamasta dressing roomiin ja kiinnitin huomiota haavan runsaaseen verenvuotoon. Olin vaihtamassa sidoksia, kun huomasin veren kirjaimellisesti suihkuavan yhtenäisenä ohuena suihkuna haavalta. Potilas oli istumassa, huusin vain hänelle, että nyt makuulle ja laitoin painetta haavalle. Informoin asiasta hoitajia, ja nopeasti mentiinkin tikattavaksi. Vuoto oli erittäin runsasta, yritin parhaani mukaan antaa painetta haavalle ja puhdistaa haava-aluetta verestä hoitajan tikatessa. Ompelun jälkeen kanyloitiin potilas ja tiputettiin litra Ringeriä hypovoleemisen shokin estämiseksi.
Yhtä potilasta oli heitetty kivellä päähän, ja omaiset informoivat minua, että kallossa on reikä. Omaisten kertoman mukaan potilas oli myös ollut viisi minuuttia tajuttomana. Hänet tuotiin siis päivystykseen omaisten toimesta, ei ambulanssilla. Palpoin kallon, joka mielestäni vaikutti kuitenkin normaalilta ja ehjältä. Tein karkean neurologisen statuksen, jossa en havainnut poikkeavaa lukuun ottamatta hieman hidasta reagointia kehoitukselle, joskin potilas ei vaikuttanut jälkeenpäinkään kauhean motivoituneelta yhteistyöhön. Arvelin potilaan menevän pään TT-tutkimukseen, mutta hänestä otettiinkin vain kallon röntgen. Näin rtg-kuvan vilaukselta ja aivan kuin takaraivolla olisi ollut säröjä. En lopulta kuullut, miten lääkäri kuvan tulkitsi, kun ajauduin muihin tilanteisiin. Lisäksi olin juuri kanyloimassa erästä potilasta, joka tuli päivystykseen tajunnantason alenemisen ja mahdollisen kouristelun vuoksi, kun hän alkoi lievästi kouristaa ja erittää runsaasti kuolaa. Yritin huudella imua samalla kun käänsin potilasta kyljelleen, mutta kaikki hoitajat ja opiskelijat olivat kiinni toisten hoidossa. Onneksi tilanne laukesi itsellään hyvin nopeasti.
Lopulta päästäänkin vielä yhteen päivystyksen tilaan, josta en maininnutkaan: Resuscitation room eli elvytyshuone. Huoneessa hoidetaan kaikkein kriittisimmät ja välitöntä henkeä pelastavaa hoitoa vaativat potilaat. Tähän huoneeseen ajauduttiinkin sitten loppuyöksi, ja luvassa oli haastavinta hoitoa vaatinut potilas, jota olen lähihoitajan työssäni tai ensihoitajaopiskelijana kohdannut.
![]() |
Resuscitation room |
![]() |
Resuscitation roomista |
Olin seuraamassa, kun lääkäri tutki elvytyshuoneessa potilasta, joka siirrettiin sinne aiemmin. Potilas oli kouristanut, ja päivystyksessä RR seurannassa luokkaa 270/150, potilas oli takykardinen ja tajuton. Tila oli nyt kuitenkin ilmeisesti vakaa, ja potilas odotti siirtoa toiseen sairaalaan. Elvytyshuoneen ovet aukesivat, ja LJ ja lääkäri toivat verisen potilaan huoneeseen. Pian myös Ellu, Joonas ja Jonna saapuivat ja hypättiin mukaan tilanteeseen. Kyseessä oli 22-vuotias mies, jota oli puukotettu rintaan.
Potilaan vammat näyttivät ulkoisesti hyvin lieviltä, mutta ilmeisesti potilaalle oli kehittynyt hemopneumothorax eli veri-ilmarinta ja mahdollisesti ilmeisesti myös sydämen tamponaatio, joita nyt alettiin dreneeraamaan. Potilas oli voimakkaan hypotoninen (RR koko akuuttihoidon ajan välillä 42-26/30-16), mutta tajuissaan. Potilaalle laitettiin pleuradreeni ja häntä nesteytettiin suurella volyymilla, ilman vastetta verenpaineelle. Ajoittain lääkärit pohtivat, että haavat pitää tikata (itse en pitänyt tätä todellakaan ensimmäisenä prioriteettina). Itse sijotuin hoitoringissä potilaan pääpuolelle, otin tehtäväkseni tukea potilaan ilmatietä, kun hän itse ei sitä kyennyt ylläpitämään. Potilasta hapetettiin ad 20l/min normaalilla happimaskilla, luotettavia saturaatioarvoja ei saatu kylmän periferian johdosta. Potilasta oltiin hoitamassa me neljä, kaksi lääkäriä (mielestäni kumpikaan ei valmistuneita) ja yksi sairaanhoitaja. Ajoittain tilannetta kävi konsultoimassa ihan pätevä kokeneempi lääkäri. Myös kardiologi hälytettiin, hänen saapumisensa kesti kuitenkin kauan.
Potilas oli hyvin valveilla, ja meiltä vaati kovan työn pidellä häntä paikallaan. Yhdessä kohtaa hän tarrasi mua paidasta, ja sainkin työpukuuni kuivuneet verijäljet. Vaikkei luotettavasti pystytty saturaatiota tarkkailemaan, olin huolissani potilaan hengitystyöstä sen ollessa hyvin pinnallista ja hengitysfrekvenssin ollessa koholla. Mielestäni happimaski ei ollut lainkaan riittävä apuväline, ja yritinkin ehdottaa manuaalista ventilointia useaan otteeseen. Yritin myös laittaa nielutuubin, mutten onnistunut potilaan vastustelun vuoksi. Myös sedaatiota ja intubaatiota ehdotimme kaikki neljä useaan otteeseen - ehdotuksen jälkeen lääkäriopiskelijat pari kertaa miettivätkin sedaatiota, mutta eivät lopulta jostakin syystä uskaltaneet potilasta sedatoida. Myöskään kipulääkettä potilas ei saanut, vain lidokaiinia puuduttamaan dreenikohdan. Hoitokäytännöt hämmästyttivät meitä kovasti. Nykyisen tietotaitoni valossa olisi mielestäni ollut indikoitua intuboida potilas, vaikka GCS olikin suhteellisen kunnosssa - potilas ei kyennyt ylläpitämään ilmatietään itse sekä oksensi runsaasti verta ja vatsansisältöä (eiköhän poikaparka pneumoniankin jo kehittänyt).
Lopulta kokeneemman lääkärin käydessä uskaltauduin suoraan ehdottamaan hänelle potilaan sedaatiota ja intubaatiota ja perustelin näkemykseni. Hän ymmärsi, ja määräsi Ketaminia i.v. ja intubaation. Joonas valmisteli intubaatiovälineet. Lopulta meni jälleen varmaan vartti, eikä nuoremmat lääkärit olleet tehneet elettäkään määräyksen toteuttamiseksi, eikä iv. Ketaminiakaan ollut annettu (????!!!!!). Lääkäri tuli takaisin käymään, jolloin potilas olikin hetkellisesti rauhoittunut ja SpO2-anturikin piirti kerrankin käyrää, näyttäen potilaan hapettuvan ad 96 %. No, näihin arvoihin sitten luotettiin, eikä intubaatio tai sedaatio ollutkaan enää indikoituja ja voitiinkin alkaa ompelemaan haavoja. Jälleen ilman kipulääkettä, nyt unohdettiin lidokaiinikin antaa.
Vihdoin erikoislääkäri saapui paikalle, ja johan alkoi homma luistamaan; hän otti paikkani ja aloitti manuaalisen ventiloinnin, määräsi sedaation ja päätti intuboida. Avustin intubaatiossa, ja Jonna avusti potilaan kytkemisessä hengityskoneeseen. Tämän kaiken tapahduttua havaittiinkin yhtäkkiä olevamme nelistään potilaan kanssa. Potilas oli hyvin limainen. Saatavilla olevat imukatetrit havaittiin jo aiemmin hyödyttömiksi, ne olivat mehupilliäkin ohuempia eikä paksu lima tullut läpi ollenkaan. Saturaatio oli jälleen hyvin matala (45 % ventilaattorissa, tokikin edelleen kyseenalaistan mittauksen luotettavuuden). Joonas etsi koko päivystyksen läpi isompia katetreja, eikä löytynyt. Itse juoksin pari kerrosta ylemmäs pyytämään toisesta yksiköstä katetreja. Takaisin mentyäni kuulin potilaan kouristaneen. Saimme vihdoin limat imettyä katkaisemalla kertakäyttöisestä virtsatiekatetrista pään. Oltiin edelleen neljästään potilasta hoitamassa.
LJ tuli, ja ilmoitti, että potilas siirretään nyt teholle (ei mielestäni lainkaan siirtokuntoinen). Lääkäri kiidätti paikalle pussin hätäverta, ja käski laittaa tippumaan. Tätä määräystä emme noudattaneet, veri oli aivan jääkylmää. Käärin veripussin peittoon ja siirsin tehtävän tehon hoitajille. Jonna istui sängynpäähän ventiloimaan manuaalisesti siirron ajan, kytkettiin potilas siirtohappeen ja monitoriin ja lähdettiin kiidättämään potilasta teholle. Tilanne oli aivan kuin elokuvista, minä, Joonas ja LJ työnnettiin lähes juosten sänkyä huutaen edessä olevia väistymään, Elina juoksi tilaamaan hissiä ja Jonna ventiloi sängyllä. Koska täällä ei mikään suju kuten pitäisi, ei ensimmäiset hissitkään olleeet käytössä. Onneksi joku mies piti meille seuraavien ovia auki ja saatiin potilas hissiin.
Saavuttiin teholle, jossa yksikön hoitajien mielestä tuli vielä potilaalle laittaa virtsatiekatetri ennen siirtoa tehon vuoteeseen. No, he toivat meille sitten huuhtelukatetrin. Pyydettiin pienempää, ja lopulta saatiinkin potilaalle normaalin kokoinen katetri. Tämäkin tapahtui tietenkin intimiteettiä kunnioittaen potilaan ollessa aivan alasti, ympärillä n. seitsemän hoitajaa ja verhojen ollessa raollaan. Lopulta saatiin jättää potilas teho-osaston hoiviin. Meille oli jo hyvin selvää, ettei potilaan ennuste ollut kovinkaan kummoinen. Vaikka potilas vihdoin saatiin jonkinasteiseen sedaatioon, oli hän silti varsin valveilla ja tuskainen. En voi edes kuvitella, kuinka tuskainen olo on ihmisellä, joka on intuboituna ventilaattorissa, tajuissaan.
Tämän ehkä noin 2-3 tunnin urakan jälkeen oltiin hyvin väsyneitä, nälkäisiä ja ennen kaikkea vihaisia. Suututti todella tapa, jolla tilanne täällä hoidettiin, kun tietää, että hoitokäytännöt olisivat olleet Suomessa varmasti erittäin toisenlaiset. Mielestämme potilaan hoidossa priorisoitiin aivan väärät asiat ja potilaan kärsimykset olivat kaukana inhimillisestä. Tän potilaan hoidossa ei ollut edes lääkkeiden puutteesta kyse, vaan kysyessäni (ja samalla vähän vihjaillessa) toinen näistä kandeista kyllä kertoi käytettävissä olevan esim. noradrenaliinia tai atropiinia. En ymmärrä, miksei näitä sitten näin matalapaineiselle potilaalle määrätty. Toki asiaan tulee suhtautua ammatillisesti ja ymmärtää, että ollaan kaukana kotoa ja Namibiassa terveydenhuollon ja lääketieteen koulutus ei ole varmastikaan aivan samaa tasoa, kuin meillä Euroopassa. On ajateltava, että ainakin itse tehtiin parhaamme ja toimittiin oman koulutuksemme ja tietotaitomme mukaan potilaan parhaaksi.
Yöllä ei paljon mieltä lämmittänyt, mutta saatiin tilanteen jälkeen LJ:ltä positiivista palautetta. On kuulemma pitkä aika, kun hän on nähnyt opiskelijoita, jotka tulevat suoraan mukaan toimintaan eivätkä pelkää liata käsiään. Lisäksi toimittiin kuulemma erinomaisesti tiiminä ja tiedettiin, mitä tehdään. Jälkikäteen ajatellen kannettiin kyllä tilanteessa aika iso vastuu, kun tosiaan välillä oltiin lääkärien kanssa keskenämme ja välillä aivan nelistään potilasta hoitamassa. On hyvä, että ollaan täällä porukassa, niin voidaan tällaisistakin tilanteista pitää keskenään vähän debriefingiä.
Kaiken kaikkiaan kuitenkin hyvin antoisat ja ammatillisesti haastavat yövuorot takana. Oli myös mukava työskennellä oikeasti pätevän sairaanhoitajan kanssa, ja saatiin näinä öinä kyllä ohjaustakin, vaikka paljon itsenäisesti työskennelläänkin. Nyt vähän vapaata ja maanantaina tarkoitus olisi taas suunnata yövuoroon, perjantaina menään Ellun kanssa ambulanssiin!
Toivottavasti joku jaksoi tän maratonpostauksen lukea. Loppuun vielä pari kuvaa.
Eetu
![]() |
Student of Emergency Care Nursing on duty |
![]() |
Surgery room, jossa tehdään pientoimenpiteitä. |
![]() |
Sairaalan sisäänkäynnit, tähän tuodaan myös ambulanssikuljetukset |