Graveyard shift

Hejssan. Nyt olis kolme yövuoroa päivystyksessä eli casualtyssä takana.
Varoituksen sana jo nyt alkuun, että tekstistä voi tulla aika pitkä. Alkuun ajattelin kertoa vähän päivystyksen toiminnasta ja tiloista ja lopuksi muutamasta yövuorojen aikana hoitamastani potilastapauksesta.

Päivystykseen tulee hyvin laaja kirjo potilaita, osa hyvinkin kriittisiä potilaita, joilla on selvästi vitaalitoiminnoissa henkeä uhkaavia häiriöitä. Toinen ääripää on potilaat, jotka tulevat päivystykseen esimerkiksi rabies-rokotteelle tai viikon jatkuneen yskän vuoksi; eli asioiden, jotka Suomessa ohjattaisiin ei-päivystyksellisen hoidon piiriin omalle terveysasemalle. Suuri potilasryhmä vaikuttaa olevan astmaatikot, joita päivystykseen tulee paljon - osalla hyvinkin paha kohtaus päällä. Juttelin yhden lääkärin kanssa, jonka mukaan Namibiassa on paljon astmaatikkoja. Kroonisia lääkityksiä on käytössä kuten meillä Suomessakin, mutta kuuma ilma ja toisaalta ajoittaiset sateet ja kosteus pahentavat potilaiden oireilua.

Päivystyksessä on laaja alue, jolla olevilla penkeillä menee kaksi jonoa. Toinen jonoista on hoitajan vastaanotolle, toiseen istutetaan ne, jotka hoitaja on jo tavannut. Tästä toisesta jonosta potilaat menevät lääkärille. Tätä kautta hoidetaan siis ne ei-kiireelliset potilaat, joista suurin osa ei siis oikeastaan päivystyksen palveluja tarvitsisikaan.

Seuraavana on hieman ahtaampi tila, eli emergency area, josta aiemmassa postauksessa kerroinkin hiukan. Tähän tulee siis kaikki ambulanssilla tulevat potilaat, mutta myöskin päivystykseen omin jaloin tai omaisten kuljettamana tulevat potilaat, jotka esimerkiksi allekirjoittaneen pinnallisen ensiarvion perusteella näyttävät tarvitsevan välitöntä hoitoa. Tässä siis otetaan sitten mittaukset ja lääkäri tapaa potilaat. Alueella on neljä monitoria, joilla mittaukset tehdään. Monitoreissa ei ole rintakytkentöjä, vaan niitä käytetään ainoastaan verenpaineen ja syketaajuuden mittaukseen sekä pulssioksimetriaan. Työvälineiden puute kiristää toisinaan ainakin meidän vaihtareiden hermoja, kun esimerkiksi viime yönä yhden monitorin pulssioksimetri ei toiminut, toinen monitori ei käynnistynyt ollenkaan. Digitaalisia verenpainemittareita tai sormenpää-pulssioksimetreja ei ole. Jos (iso jos) potilaasta halutaan EKG, käytetään hänet toisessa yksikössä tätä varten.

Näiltä kahdelta alueelta potilaat ohjataan jatkohoitoon kolmeen muuhun päivystyksen osaan eli gynelle, pediatrialle (lapsipotilaita pitäisi hoitaa päivystyksessä vain virka-ajan ulkopuolella), surgery corneriin (pientoimenpiteitä kuten abskessien avausta)  tai dressing roomiin. Gynellä ja pediatrialla en ole pahemmin kuin pyörähtänyt, dressing roomissa olen viettänyt enemmän aikaa. Dressing roomiin tulevilta potilailta otetaan mm. laskimonäytteitä, virtsanäytteitä (U-Stix ja raskaustesti, labraan meneviä virtsanäytteitä ei käytetä) ja malariatestejä. Lisäksi suuri osa potilaista tulee tikattavaksi tai lihasinjektiolle, yleisimpiä näistä ovat diklofenaakki- eli Voltaren-injektiot ja Rabies-rokotteet.

Potilaita on päivystyksessä ajoittain hyvinkin runsaasti ja kiirettä pitää, mutta mielestäni systeemi on silti hämmästyttävän toimiva. Työt tehdään ja tullaan toimeen sillä, mitä on. Haasteita riittää, esimerkiksi aiemmin mainitsemani puute mittareista, mutta myös lääkkeistä on välillä puutetta. Viime yönä lähdettiin viemään potilasta sydänfilmiin ja huomattiin, että paareistahan puuttuu yksi pyörä. No, meikäläinen kannatteli sitä kulmaa koholla ja pari muuta työnsi paareja.

Valvottiin nyt Elinan kanssa kolme yötä päivystyksessä, viime yönä myös Jonna ja Joonas liittyi seuraan. Kaksi ensimmäistä yötä oli suht hiljaisia, vaikka tekemistä ajoittain silti riittikin. Ensimmäisinä öinä hoidettiin mm. astmapotilaita, pieniä haavoja ja vähän syvempiä haavoja, joita päästiin jo itse ompelemaankin! Ensimmäinen potilas, jolle sain tehtäväksi ompeleet laittaa, oli n. 3-vuotias poika. Kävi hyvin selväksi, miten paksu ihmisen päänahka oikeasti onkaan - parilla potilaalla pelotti, että punktoin aivoihin saakka, kun voimaa sai käyttää jonkin verran. Lisäksi annoin runsaasti lihasinjektioita.

Viime yö oli alkuun myös hiljaisen oloinen. Ollaan nyt yövuorojen aikana tutustuttu yhteen sairaanhoitajaan, LJ:hin. Hän kertoi, että näin perjantaiyönä tilanne tulee varmaan leviämään käsiin puolenyön jälkeen, kun traumapotilaita alkaa valumaan sisään. Näinhän siinä sitten kävi. Noin viiden minuutin sisällä otin vastaan kolme pahoinpitelypotilasta, joita kaikkia oli lyöty lasipullolla päähän. Yhdellä oli niin syvä haava poskessa, että haavaan sai sormen sisälle. Yhdellä oli pahat haavat huulessa, joiden vuoto oli kuitenkin vastaanottotilanteessa hallinnassa. Sidoin haavan, ja potilas jäi odottamaan tikkausta. Noin tunnin päästä tapasin potilaan uudelleen jonottamasta dressing roomiin ja kiinnitin huomiota haavan runsaaseen verenvuotoon. Olin vaihtamassa sidoksia, kun huomasin veren kirjaimellisesti suihkuavan yhtenäisenä ohuena suihkuna haavalta. Potilas oli istumassa, huusin vain hänelle, että nyt makuulle ja laitoin painetta haavalle. Informoin asiasta hoitajia, ja nopeasti mentiinkin tikattavaksi. Vuoto oli erittäin runsasta, yritin parhaani mukaan antaa painetta haavalle ja puhdistaa haava-aluetta verestä hoitajan tikatessa. Ompelun jälkeen kanyloitiin potilas ja tiputettiin litra Ringeriä hypovoleemisen shokin estämiseksi.

Yhtä potilasta oli heitetty kivellä päähän, ja omaiset informoivat minua, että kallossa on reikä. Omaisten kertoman mukaan potilas oli myös ollut viisi minuuttia tajuttomana. Hänet tuotiin siis päivystykseen omaisten toimesta, ei ambulanssilla. Palpoin kallon, joka mielestäni vaikutti kuitenkin normaalilta ja ehjältä. Tein karkean neurologisen statuksen, jossa en havainnut poikkeavaa lukuun ottamatta hieman hidasta reagointia kehoitukselle, joskin potilas ei vaikuttanut jälkeenpäinkään kauhean motivoituneelta yhteistyöhön. Arvelin potilaan menevän pään TT-tutkimukseen, mutta hänestä otettiinkin vain kallon röntgen. Näin rtg-kuvan vilaukselta ja aivan kuin takaraivolla olisi ollut säröjä. En lopulta kuullut, miten lääkäri kuvan tulkitsi, kun ajauduin muihin tilanteisiin. Lisäksi olin juuri kanyloimassa erästä potilasta, joka tuli päivystykseen tajunnantason alenemisen ja mahdollisen kouristelun vuoksi, kun hän alkoi lievästi kouristaa ja erittää runsaasti kuolaa. Yritin huudella imua samalla kun käänsin potilasta kyljelleen, mutta kaikki hoitajat ja opiskelijat olivat kiinni toisten hoidossa. Onneksi tilanne laukesi itsellään hyvin nopeasti.

Lopulta päästäänkin vielä yhteen päivystyksen tilaan, josta en maininnutkaan: Resuscitation room eli elvytyshuone. Huoneessa hoidetaan kaikkein kriittisimmät ja välitöntä henkeä pelastavaa hoitoa vaativat potilaat. Tähän huoneeseen ajauduttiinkin sitten loppuyöksi, ja luvassa oli haastavinta hoitoa vaatinut potilas, jota olen lähihoitajan työssäni tai ensihoitajaopiskelijana kohdannut.

Resuscitation room

Resuscitation roomista

Olin seuraamassa, kun lääkäri tutki elvytyshuoneessa potilasta, joka siirrettiin sinne aiemmin. Potilas oli kouristanut, ja päivystyksessä RR seurannassa luokkaa 270/150, potilas oli takykardinen ja tajuton. Tila oli nyt kuitenkin ilmeisesti vakaa, ja potilas odotti siirtoa toiseen sairaalaan. Elvytyshuoneen ovet aukesivat, ja LJ ja lääkäri toivat verisen potilaan huoneeseen. Pian myös Ellu, Joonas ja Jonna saapuivat ja hypättiin mukaan tilanteeseen. Kyseessä oli 22-vuotias mies, jota oli puukotettu rintaan.

Potilaan vammat näyttivät ulkoisesti hyvin lieviltä, mutta ilmeisesti potilaalle oli kehittynyt hemopneumothorax eli veri-ilmarinta ja mahdollisesti ilmeisesti myös sydämen tamponaatio, joita nyt alettiin dreneeraamaan. Potilas oli voimakkaan hypotoninen (RR koko akuuttihoidon ajan välillä 42-26/30-16), mutta tajuissaan. Potilaalle laitettiin pleuradreeni ja häntä nesteytettiin suurella volyymilla, ilman vastetta verenpaineelle. Ajoittain lääkärit pohtivat, että haavat pitää tikata (itse en pitänyt tätä todellakaan ensimmäisenä prioriteettina). Itse sijotuin hoitoringissä potilaan pääpuolelle, otin tehtäväkseni tukea potilaan ilmatietä, kun hän itse ei sitä kyennyt ylläpitämään. Potilasta hapetettiin ad 20l/min normaalilla happimaskilla, luotettavia saturaatioarvoja ei saatu kylmän periferian johdosta. Potilasta oltiin hoitamassa me neljä, kaksi lääkäriä (mielestäni kumpikaan ei valmistuneita) ja yksi sairaanhoitaja. Ajoittain tilannetta kävi konsultoimassa ihan pätevä kokeneempi lääkäri. Myös kardiologi hälytettiin, hänen saapumisensa kesti kuitenkin kauan.

Potilas oli hyvin valveilla, ja meiltä vaati kovan työn pidellä häntä paikallaan. Yhdessä kohtaa hän tarrasi mua paidasta, ja sainkin työpukuuni kuivuneet verijäljet. Vaikkei luotettavasti pystytty saturaatiota tarkkailemaan, olin huolissani potilaan hengitystyöstä sen ollessa hyvin pinnallista ja hengitysfrekvenssin ollessa koholla. Mielestäni happimaski ei ollut lainkaan riittävä apuväline, ja yritinkin ehdottaa manuaalista ventilointia useaan otteeseen. Yritin myös laittaa nielutuubin, mutten onnistunut potilaan vastustelun vuoksi. Myös sedaatiota ja intubaatiota ehdotimme kaikki neljä useaan otteeseen - ehdotuksen jälkeen lääkäriopiskelijat pari kertaa miettivätkin sedaatiota, mutta eivät lopulta jostakin syystä uskaltaneet potilasta sedatoida. Myöskään kipulääkettä potilas ei saanut, vain lidokaiinia puuduttamaan dreenikohdan. Hoitokäytännöt hämmästyttivät meitä kovasti. Nykyisen tietotaitoni valossa olisi mielestäni ollut indikoitua intuboida potilas, vaikka  GCS olikin suhteellisen kunnosssa - potilas ei kyennyt ylläpitämään ilmatietään itse sekä oksensi runsaasti verta ja vatsansisältöä (eiköhän poikaparka pneumoniankin jo kehittänyt).

Lopulta kokeneemman lääkärin käydessä uskaltauduin suoraan ehdottamaan hänelle potilaan sedaatiota ja intubaatiota ja perustelin näkemykseni. Hän ymmärsi, ja määräsi Ketaminia i.v. ja intubaation. Joonas valmisteli intubaatiovälineet. Lopulta meni jälleen varmaan vartti, eikä nuoremmat lääkärit olleet tehneet elettäkään määräyksen toteuttamiseksi, eikä iv. Ketaminiakaan ollut annettu (????!!!!!). Lääkäri tuli takaisin käymään, jolloin potilas olikin hetkellisesti rauhoittunut ja SpO2-anturikin piirti kerrankin käyrää, näyttäen potilaan hapettuvan ad 96 %. No, näihin arvoihin sitten luotettiin, eikä intubaatio tai sedaatio ollutkaan enää indikoituja ja voitiinkin alkaa ompelemaan haavoja. Jälleen ilman kipulääkettä, nyt unohdettiin lidokaiinikin antaa.

Vihdoin erikoislääkäri saapui paikalle, ja johan alkoi homma luistamaan; hän otti paikkani ja aloitti manuaalisen ventiloinnin, määräsi sedaation ja päätti intuboida. Avustin intubaatiossa, ja Jonna avusti potilaan kytkemisessä hengityskoneeseen. Tämän kaiken tapahduttua havaittiinkin yhtäkkiä olevamme nelistään potilaan kanssa. Potilas oli hyvin limainen. Saatavilla olevat imukatetrit havaittiin jo aiemmin hyödyttömiksi, ne olivat mehupilliäkin ohuempia eikä paksu lima tullut läpi ollenkaan. Saturaatio oli jälleen hyvin matala (45 % ventilaattorissa, tokikin edelleen kyseenalaistan mittauksen luotettavuuden). Joonas etsi koko päivystyksen läpi isompia katetreja, eikä löytynyt. Itse juoksin pari kerrosta ylemmäs pyytämään toisesta yksiköstä katetreja. Takaisin mentyäni kuulin potilaan kouristaneen. Saimme vihdoin limat imettyä katkaisemalla kertakäyttöisestä virtsatiekatetrista pään. Oltiin edelleen neljästään potilasta hoitamassa.

LJ tuli, ja ilmoitti, että potilas siirretään nyt teholle (ei mielestäni lainkaan siirtokuntoinen). Lääkäri kiidätti paikalle pussin hätäverta, ja käski laittaa tippumaan. Tätä määräystä emme noudattaneet, veri oli aivan jääkylmää. Käärin veripussin peittoon ja siirsin tehtävän tehon hoitajille. Jonna istui sängynpäähän ventiloimaan manuaalisesti siirron ajan, kytkettiin potilas siirtohappeen ja monitoriin ja lähdettiin kiidättämään potilasta teholle. Tilanne oli aivan kuin elokuvista, minä, Joonas ja LJ työnnettiin lähes juosten sänkyä huutaen edessä olevia väistymään, Elina juoksi tilaamaan hissiä ja Jonna ventiloi sängyllä. Koska täällä ei mikään suju kuten pitäisi, ei ensimmäiset hissitkään olleeet käytössä. Onneksi joku mies piti meille seuraavien ovia auki ja saatiin potilas hissiin.

Saavuttiin teholle, jossa yksikön hoitajien mielestä tuli vielä potilaalle laittaa virtsatiekatetri ennen siirtoa tehon vuoteeseen. No, he toivat meille sitten huuhtelukatetrin. Pyydettiin pienempää, ja lopulta saatiinkin potilaalle normaalin kokoinen katetri. Tämäkin tapahtui tietenkin intimiteettiä kunnioittaen potilaan ollessa aivan alasti, ympärillä n. seitsemän hoitajaa ja verhojen ollessa raollaan. Lopulta saatiin jättää potilas teho-osaston hoiviin. Meille oli jo hyvin selvää, ettei potilaan ennuste ollut kovinkaan kummoinen. Vaikka potilas vihdoin saatiin jonkinasteiseen sedaatioon, oli hän silti varsin valveilla ja tuskainen. En voi edes kuvitella, kuinka tuskainen olo on ihmisellä, joka on intuboituna ventilaattorissa, tajuissaan.

Tämän ehkä noin 2-3 tunnin urakan jälkeen oltiin hyvin väsyneitä, nälkäisiä ja ennen kaikkea vihaisia. Suututti todella tapa, jolla tilanne täällä hoidettiin, kun tietää, että hoitokäytännöt olisivat olleet Suomessa varmasti erittäin toisenlaiset. Mielestämme potilaan hoidossa priorisoitiin aivan väärät asiat ja potilaan kärsimykset olivat kaukana inhimillisestä. Tän potilaan hoidossa ei ollut edes lääkkeiden puutteesta kyse, vaan kysyessäni (ja samalla vähän vihjaillessa) toinen näistä kandeista kyllä kertoi käytettävissä olevan esim. noradrenaliinia tai atropiinia. En ymmärrä, miksei näitä sitten näin matalapaineiselle potilaalle määrätty. Toki asiaan tulee suhtautua ammatillisesti ja ymmärtää, että ollaan kaukana kotoa ja Namibiassa terveydenhuollon ja lääketieteen koulutus ei ole varmastikaan aivan samaa tasoa, kuin meillä Euroopassa. On ajateltava, että ainakin itse tehtiin parhaamme ja toimittiin oman koulutuksemme ja tietotaitomme mukaan potilaan parhaaksi.

Yöllä ei paljon mieltä lämmittänyt, mutta saatiin tilanteen jälkeen LJ:ltä positiivista palautetta. On kuulemma pitkä aika, kun hän on nähnyt opiskelijoita, jotka tulevat suoraan mukaan toimintaan eivätkä pelkää liata käsiään. Lisäksi toimittiin kuulemma erinomaisesti tiiminä ja tiedettiin, mitä tehdään. Jälkikäteen ajatellen kannettiin kyllä tilanteessa aika iso vastuu, kun tosiaan välillä oltiin lääkärien kanssa keskenämme ja välillä aivan nelistään potilasta hoitamassa. On hyvä, että ollaan täällä porukassa, niin voidaan tällaisistakin tilanteista pitää keskenään vähän debriefingiä.

Kaiken kaikkiaan kuitenkin hyvin antoisat ja ammatillisesti haastavat yövuorot takana. Oli myös mukava työskennellä oikeasti pätevän sairaanhoitajan kanssa, ja saatiin näinä öinä kyllä ohjaustakin, vaikka paljon itsenäisesti työskennelläänkin. Nyt vähän vapaata ja maanantaina tarkoitus olisi taas suunnata yövuoroon, perjantaina menään Ellun kanssa ambulanssiin!

Toivottavasti joku jaksoi tän maratonpostauksen lukea. Loppuun vielä pari kuvaa.

Eetu

Student of Emergency Care Nursing on duty

Surgery room, jossa tehdään pientoimenpiteitä.

Sairaalan sisäänkäynnit, tähän tuodaan myös ambulanssikuljetukset

Cape Town, South Africa

Moikka! Nyt on sitten hauskalta ja touhukkaalta Kapkaupungin-lomalta palattu. Tässä vähän matkakertomusta.

Keskiviikkona 19.1. oli aika matkata Kapkaupunkiin. Jaydon vei meidät asemalle ja ystävällisesti odottikin kanssamme pidemmän aikaa, kun halusi varmistaa turvallisen pääsymme oikeaan bussiin. Saimme myös matkavinkkejä, J on asunut Kapkaupungissa pitkään. Lopulta "vain" 50 minuuttia myöhässä bussi saapui ja 21 tunnin istumaharjoitus pääsi alkamaan.

Bussimatka meni yllättävän nopeasti, tosin pientä nälkää kärsiessä, kun koko aikana ei kunnollista ruokaa saanut. Pientä evästä pystyi kuitenkin ostamaan, matkaan sisältyi useampi lyhyt pysähdys. Bussi oli Sleepliner, joten hieman tavallista bussia mukavampi menopeli, jossa unikin kyllä tuli. Eräät matkakumppanit aiheuttivat meissä vähän raivonsekaisia tunteita ja TV:stä syötettiin kristinuskoaiheisia elokuvia ja mainoksia.

Torstaina saavuttiin sitten kohteeseen. Eka yö vietettiin Once In Cape Town -hostellissa, jota voin lämpimästi suositella. Matkatavarat vietyämme lähdimme viimein myöhäiselle lounaalle. Torstaina otettiin Sunset tour turistibussilla. Nähtiin bussista upeita maisemia ja kuultiin vähän eri paikkojen tarinoita. Lopulta saavuttiin Signal Hillille nauttimaan auringonlaskusta.

Perjantaina muutettiin sitten toiseen majapaikkaan. Oltiin varattu Airbnb:stä (lämpimästi suosittelen tätäkin palvelua, myös Lazarett st:n asunto Windhoekissa oli täältä) upea kattohuoneisto keskeiseltä sijainnilta Bree streetiltä. Airbnb:n kautta voi tehdä todellisia löytöjä hyvinkin edullisesti. Me hemmoteltiin itseämme 10. kerroksen näkymällä yli Kapkaupungin. Poreammekin tästä luukusta löytyi, ja se otettiinkin heti ekana iltana käyttöön.

Vietyämme tavarat kämpille lähdettiin vähän kävelemään kaupungille. Löydettiin iso tori, jossa myytiin afrikkalaisia käsitöitä. Pakkohan niitä oli ostaa. Samat "käsityöt" löytyikin sitten myös jokaisesta kojusta ympäri Kapkaupungin. Löydettiin kaupungilta myös ruokakauppa, ja vähän virvokkeita poreisiin.

Illalla nautittiin poreista ja lähdettiin katsastamaan kaupungin yöelämää. Kapkaupunki on hyvin eläväinen kaupunki niin yöllä kuin päivällä. Jo vain parin kilometrin säteellä kämpältämme nähtiin varmaan kymmeniä ravintoloita ja baareja.

Lauantaina mentiin Heart of Cape Town -museoon. Museo sijaitsee ison sairaalan vanhassa rakennuksessa, johon on museoitu mm. leikkaussali, jossa tehtiin maailman ensimmäinen sydämensiirto 1960-luvulla. Kuultiin mielenkiintoista juttua sydämensiirron valmistelusta ja tutkimustyöstä, ensimmäisen siirrännäisen saajasta ja luovuttajasta sekä siirron tehneestä prof. Chris Barnaardista.

Museossa oli siis juurikin kyseinen leikkaussali, ja olikin mielenkiintoista vertailla sitä nykyaikaiseen leikkaussaliin. Salissa oli myös vahanuket kaikista operaatioon osallistuneista. Esillä oli myös useampi sydän, mm. juurikin ensimmäinen siirrännäinen. Nähtiin myös videohaastattelu edesmenneestä Barnaardista. Oli tosi mielenkiintoinen vierailu! En oo ennen tullut edes ajatelleeksi, että Etelä-Afrikassa on tehty historiallista lääketiedettä tuolloin.

Museokäynnin jälkeen yritettiin etsiä taksia, mutta sairaalan kupeessa ei sellaista ollut. Lopulta meille huudettiin jostain, ja tarjottiin taksikyytiä ihan sopuhintaan.  Mentiin kyytiin ja nähtiin, että tässä pakussahan oli väkeä hurumycket (nimesin sen Kidnap Vaniksi). No, ahdettiin itsemme takapenkille reput tiukasti käsissä. Laitoin myös pankkikortin taskuun pois lompakosta, jos vaikka jouduttas ryöstetyksi. Koko ajomatkan ajan yksi heppu huusi ikkunasta kovaan ääneen "CAPE TOWN, GOING TO CAPE TOWN!!" ja joku siitä matkaltakin mukaan poimittiin.

Lopulta saavuttiin jonnekin keskustan kupeeseen ja muut matkustajat jäivät pois kyydistä, meidän oli tarkoitus jatkaa matkaa Clifton Beachille. Peruuteltiin siinä yksisuuntasta ja lähdettiin määränpäätä kohti. Seuraava pysähdys olikin huoltiksella, jossa sydän jätti muutaman lyönnin välistä tajuttuamme, että autoon tankattiin bensaa sen ollessa käynnissä. Tästä välietapista selvittyämme laittoi kuski soimaan paikallista hiphopräppiä oikein kovaa. Tämä vakuutti meidät siitä, että nyt siellä suunnitellaan suomituristien kohtaloa. Mentiin ylämäkeen ja auto piti melkoista kolinaa.

Lopulta alettiin nähdä jo tuttuja rantamaisemia ja alkoi vaikuttaa, että päästäänkin elävinä kohteeseen. Sitten alkoi savu haisemaan ja paljon. Kuski kertoi sen olevan auton jarrut. Sepä kiva, kun oltiin menossa jyrkkää ylämäkeä. Lopulta kuski kysyi, onko tässä hyvä. Sanottiin, että on, voidaan jäädä pois kyydistä. No, kun oli saatu niin hyvä ja turvallinen kuljetus, niin alkoivat kuski ja kaverinsa kärttää vähän vielä rahaa. Ei annettu. Lopulta kun sinne rannalle selvittiin selvisi, ettei edes oltu Clifton beachilla vaan Camp Baylla.

Rannalla otettiin vähän aurinkoa ja uitiin hyytävässä 12-asteisessa Atlantissa. Tän ohella hätisteltiin kaupustelijoita kimpustamme. Tän jälkeen otettiin turvallinen taksi ruokakauppaan ja kotiin, seuraavana päivänä olis aikanen herätys.

Sunnuntaiaamuna herätyskello soitti klo 03.45. Oli edessä parin tunnin ajomatka Gansbaaihin, jossa meitä odotti ehkä koko reissun kohokohta - Shark Cage Diving! Hypättiin siis kyytiin ja jälleen valtavan epämukavan kyydin jälkeen saavuttiin satamaan. Saatiin ensin aamupalaa ja alkuinfo. Suomalaisinahan ei osattu ajatella, että Afrikassakin vois olla kylmä, joten oltiin liikkeellä t-paidoissa ja shortseissa. Paleltiin jo bussissa, mikä oli oiva syy ostaa aivan ylihinnoitellut matkamuistohupparit lämmittämään.

Sinne sitä sitten ahtauduttiin pienehköön purtiloon miehistön ja parinkymmenen muun turistin kanssa. Vartin venematkan jälkeen odoteltiin valkohaita. Mähän en tule ikinä merisairaaksi, joten en ollut pahoinvointilääkettäkään nähnyt tarpeelliseksi. No, Atlantin aallokot ja melkoisesti tuttua ja turvallista Baltic Queenia pienempi alus alkoivat pian tuntumaan. Mä, Ellu ja Joonas ahtauduttiin kyllä myös märkäpukuihin, mutta ikävä kyllä Jonna oli ainoa, joka pystyi sukeltamaan. Hait näkyi kyllä kivasti laivaankin, mutta pahoinvoinniltani en pystynyt edes kuvaa ottamaan. Otti päähän ja kovasti, olin odottanut tätä paljon ja maksanut kuitenkin siitä sukelluksesta.

Palattiin Kapkaupunkiin ja lähdettiin V&A Waterfrontiin, jossa on paljon ravintoloita ja suuri kauppakeskus. Kauppakeskus oli pullollaan merkkiliikkeitä kuten Hugo Boss, Tommy Hilfiger ja Versace. Aikamme kierreltyämme mentiin maisemia ihailemaan maailmanpyörään. Ikävä kyllä tän kaiken aikana oltiin lämmitetty poreammeemme liian kuumaksi. Lopulta yritettiinkin jäähdyttää sitä mm. kylmäkalleilla ja jääpaloilla, mutta vielä parin tunnin päästä poreisiin mentyämme saattoi alemmissa kerroksissa haistaa pekonin.

Maanantaina lähdettiin kohti viimeisen lomapäivän aktiviteettia. Otettiin Cableway Pöytävuorelle, eli mentiin sellaisessa valtavassa hississä pitkin kaapelia. Näin korkeanpaikankammoisena voin kertoa, että vähän heikotti. Ylhäältä oli upeat maisemat! Käveltiin pitkin Pöytävuoren huippua, jossa meni useampiakin reittejä. Turisteja oli paljon liikkeellä. Alaspäin tullessamme saapui paikalle myös ambulanssi, ei tiedetä mitä oli tapahtunut. Seurattiin kuitenkin mielenkiinnolla tilannetta, ja oli kiva nähdä, kuinka heidän työvälineet näytti vastaavan suomalaisen ambulanssin kalustoa.

Ilta menikin pakkaillessa ja vielä kerran maisemia poreammeesta ihaillessa. Kapkaupunki on lomakohteena kyllä melko 5/5. Kaupunki on hyvin länsimaalainen, ja välillä unohti olevansa Afrikassa. Mielestäni siellä voisi viettää hyvin pidemmänkin loman, tekemistä olisi vielä riittänyt. Esim. Robben Islandin vankilasaarella olis ollut kiva käydä, ja tehdäänhän täältä paljon retkiä myös viinitiloille ym. Oon aina ollut suurkaupunkien ystävä ja olikin tosi hauskaa, kuinka eläväinen ja vilkas mesta Kapkaupunki oikeesti on.

Siinä missä Windhoekissa on saanut olla pitkälti rauhassa kerjäläisiltä, oli niitä Kapkaupungissa todella paljon. Kadulla tulee jatkuvasti pysäyttämään joku vailla rahaa tai ruokaa. Nää herättää tietysti tunteita, muttei kaikkia todellakaan pysty auttamaan. Nähtiin myös paljon ns. kadunmiehiä, jotka auttoivat etsimään taksia tai esim. postilaatikkoa. Tästä sitten palkittiin muutamalla kolikolla.

Ikävöin muuten omaa kylpyhuonettani kotona Kotkassa. Windhoekin talolla suihkusta roiskuu heikolla paineella vähän sinne tänne kylmää vettä. Päivittäin joutuu kyseenalaistamaan puhtautensa ja sen, saiko kaikki saippuat huuhdottua. Kapkaupungissa asunnollamme oli loistava suihku muuten, mutta vesi oli aivan liian kuumaa. En ole varma, onko niskani polttojäljet tulleet auringosta vai suihkusta.

Paluumatkakin sujui oikein hyvin. Hajottavinta tässä lähes vuorokauden kestäneessä matkassa oli rajanylitys. Etelä-Afrikasta on selvästi vaikeampi lähteä kuin sinne mennä. Molemmilla matkoilla käytiin ensin näyttämässä passi tarkastajalle, jonka jälkeen se jätettiin poliisin huomaan. Myös satunnaisia laukkuja tutkittiin menomatkallakin. Takaisin tullessa näiden lisäksi joutui jokainen ruumiintarkastukseen ja huomattava määrä laukkuja ratsattiin. Itsekin jouduin purkamaan tavarani ja selittelemään matkani tarkoitusta ja kestoa. Namibian rajalla pääsi vähemmällä.

Loppuun vielä lomakuvia. Tänään koittaakin jo paluu arkeen, ja suunnitelmissa olisi aloittaa kolmen yön valvonta. Täällä yövuorot ovat klo 19-07. Perjantain ja lauantain väliseltä yöltä odotan paljon, koska täällä on silloin paljon kohuttu palkkapäivä.

Nyt päikyille. Jää hyvästi Kapkaupunki!

- Eetu

PS. Oli luksusta, kun Kapkaupungissa otit taksin, ja kuljettaja ihan oikeesti ties mihin se sua vie. Heti meinas hermot palaa, kun bussiasemalla hyökkäs noin viisi kappaletta taksikuskeja tarjoamaan kyytiä ja se, jonka kyytiin lopulta mentiin (se seiso niin lähellä ettei voinu kieltäytyäkään) ei tietenkään tienny yhtään minne se meitä vie. Kehtas vielä vaikuttaa vähän ärsyyntyneeltä kun annettiin ajo-ohjeita. Ja ihan kun 21 tunnin netittömyys ei olis tarpeeks, niin nyt meiän talollakin on paska wifi. Alotan kohta oikeesti sen Someaddiktin päiväkirjan.

Jonnan kanssa bussin oottelua

Hop on Hop off -bussista

Näkymää Signal Hilliltä

Maisemat meidän parvekkeelta

Leikkaussali, jossa tehtiin maailman ensimmäinen sydämensiirto

Camps Bay

V&A Waterfront

Table Mountainilta

Paikallinen ambulanssi

Mein lemmikit oli jo innokkaina vastassa 💖

Katutura State Hospital ja matkasuunnitelmia

Tervepä terve täältä 33-asteisesta Afrikasta. Tässä postauksessa ajattelin kertoa teille työharjoittelun alkamisesta ja matkasuunnitelmista, joita eilen tehtiin. Alkuun kuitenkin yks aivan mahtava juttu johon voisin vaikka tottua; meil on täällä kaks housekeeperiä arkisin. Hyvästi tiskaus! Se oli kyllä yks iso whatthefuck-momentti, kun se petas mun pedinkin?! Muutenkin täällä on asiat oikeen hyvin, täällä asuvat koirat on ihania ja niin on myös pikku-Samuel, isäntien rasavilli 3-vuotias poika, joka meitä päivittäin ilahduttaa.

Parin viikon loma oli ja meni. Kiva lopetus sille saatiin, kun lähettiin sunnuntaina klo 6 ajamaan kohti Daan Viljoen Game Reserveä. Se on luonnonpuiston tyyppinen mesta n. 40 km päässä täältä. Jo ajomatkalla nähtiin läheltä pari kirahvia ja gnuuantilooppia. Päästyämme perille lähtiin patikoimaan 3 km reittiä, joka oltiin päätetty tällä kertaa mennä. Käveltiin aivan gnuu-lauman keskellä, niitä oli varmaan parisenkymmentä. Lisäksi nähtiin jotain ötököitä ja lintuja, mutta muuten eläinsaalis jäi kyllä tosi köyhäksi. Kiivettiin semmosen ison kukkulan huipulle, josta oli tosi kivat maisemat. Loppupäivä menikin sitten altaalla.

Työharjoittelu täällä Windhoekissa alkoi eilen virallisella tutustumisella sairaalaan. Tavattiin joku johtavan hoitajan tapainen tyyppi, joka jakoi meille osastot, joihin sijoitutaan. Lisäksi hän kierrätti meitä ympäri taloa. Saavuttiin sairaalalle kllo 8 ja kotiin päästiin joskus 12 aikaan, aika tuntui huomattavasti pidemmältä. Tämä johtuen siitä, että noin kolme tuntia tuosta neljän tunnin ajanjaksosta oli lähinnä käytävällä seisoskelua ja odottelua. Rouvan mielestä oli täysin sopivaa pysähtyä vaihtamaan kuulumiset noin joka toisen vastaantulijan kanssa, kun n. 20 opiskelijaa odottaa käytävän tukkeena.

Esittelypuheesta, jonka tämä hoitaja meille piti, sai paljon tiukemman kuvan, kuin olen aiemmin muilta vaihtareilta sairaalasta kuullut. Tämän tyypin mukaan opiskelija ei saa esim. yksin edes vuodetta sijata. Totuus valkeni tänään, kun aloitin harkkani Elinan kanssa päivystyksestä, eli casualtystä.

Saavuimme casualtyyn klo 06.30 jäljestä. Aamu alkoi rukoilemalla (kahteen kertaan, kun ehdittiin rukoilemaan yövuoronkin kanssa ja sitten aamulaisten kanssa uudestaan) sekä aamuraportilla. Raportista en oikein saanut kyllä mitään irti, ainoastaan sen, että eilen oli ollut jollain potilaalla pistohaava rinnassa ja jollakin käsittääkseni ollut puukko päässä tai niskassa. Raportin jälkeen saimme hyvin pikaisen perehdytyksen osaston tiloihin, jonka jälkeen jäätiinkin Ellun kanssa palloilemaan osastolle ja mietittiin, että mitäs sitä nyt sitten tehtäisiin.

Ankkuroiduin täksi päiväksi pääsääntöisesti emergency arealle, johon tuodaan ambulanssilla tulevat potilaat. Myös jotenkin muuten potilaita sieltä käveli vitaalimittauksille. Ilman sen kummempaa ohjeistusta otin kohdalleni osuneilta potskuilta verenpaineen ja saturaation. Lisäksi omaa harkintaa käyttäen mittasin esim. yhden mahdollista infektiota sairastavan lämmön ja tunnustelin lämpörajat eräästä turvonneesta kädestä. Paljon saa siis omaa harkintaa käyttää tässä potilaan alkututkimisessa, kun ainakaan sairaanhoitajalta ei pahemmin ohjausta tuntunut saavan. Haastateltuani potilaan ja tehtyäni alkumittaukset kirjasin tiedot potilaan passportiin, jollainen jokaisella oli mukana - käsittääkseni tämä passport otetaan aina mukana sairaalaan, ja käydään ensin hakemassa receptionista kyseisen päivän leima. Sen mitä ehdin näitä dokumentteja katsella, tuntui moni potilas käyneen melkoisen taajaan päivystyksessä.

Kohdalleni osui tänään muutama asthmapotilas, jotka hakeutuivat hoitoon hengenahdistuksen ja rintakivun vuoksi. Jokaiselle näistä annoin Ventolinea, joka sekoitettiin itse ottamalla 5 mg salbutamolia ja 2 ml 0,9 % NaCl-liuosta ja heittämällä ne sekaisin lääkkeenantomaskiin. Valmiita inhaloitavia lääkkeitä kuten Atrodual en nähnyt. Kahden ensimmäisen astmaatikon oireet helpottivat tällä, kolmannella oli huomattavasti vaikeampi kohtaus päällä. Olin juuri puhumassa lääkärin kanssa edellisestä potilaasta, kun tämä nuori nainen käveli vierelle ja näytti siltä, että menettää tajuntansa. Lääkäri antoi minulle määräyksen antaa salbutamoli, näytti vaan peukkua ja "You got it!". Suomessa ei kyllä ole aivan etiketin mukaista ottaa lääkemääräyksiä vastaan tai hoitaa potilaita näin itsenäisesti. Salbutamolin jälkeen avasin potilaalle suoniyhteyden ja annoin sairaanhoitajan toisella silmällä valvoessa i.v. Solu-Cortefia.

Lisäksi kohtasin muutaman mahdollisen keskenmenopotilaan. Lisäksi ympärilläni puuhailtiin useita malariatestejä ja yhdessä huoneessa annettiin lihasinjektioita. Kaiken kaikkiaan melko hektiseltähän tuo päivystys vaikuttaa. Lääkkeitä tuntuu olevan melko hyvin tarjolla, ihan tuttujakin nimiä löytyy; esim. antibiooteista Ceruroxime ja Clindamycin. Lääkärit vaikuttavat oikein päteviltä, sain tänään oppia niin eräältä mieheltä, joka oli ollut lääkärinä viisi vuotta, kuin myös viimeisen vuoden lääkäriopiskelijalta. Kyllähän siitä pari hoitajaakin kävi välillä näyttäytymässä, mutta heiltä en vielä sen kummemmin ohjausta saanut.

Koin vähän kauhistuttavaksi sen, miten itsenäisesti paikalliset, jopa ensimmäisen vuoden opiskelijat saavat tuolla toimia. Opiskelijat kanyloivat lähes poikkeuksetta keskenään ilman valvontaa, jopa lapsipotilasta. Tarkkailin paikallisten opiskelijakollegoiden (sekä myös sairaanhoitajien) kanylointitekniikkaa, eikä se ikävä kyllä ollut oikein kellään hallussa. Kanyylin ollessa suonessa ei neulaa oteta pois, vaan uitetaan kanyyli neuloineen loppuun saakka, jolloin suoni tietysti puhkeaa. Eräs opiskelija oli yksin kanyloimassa, ja kokeili ensin liikkuuko neula. Neula ei ilmeisesti mennyt kunnolla takaisin kanyyliin, koska jo kaukaa näki, ettei kanyyli tunnu ihoa lävistävän. Lopulta opiskelija käytti oikein kunnolla voimaa ja sai kuin saikin kunnon poksahduksen saattelemana kanyylin ihon läpi. Voitte varmaan arvata, että potilaskin vähän huudahti kivusta eikä kanyyli todellakaan ollut suonessa.

Aseptiikka on myös täällä melko vieras sana. Käsidesipulloja tiedän pari, en ole nähnyt tosin vielä kenenkään niitä käyttävän. Eräs opiskelija letkutti tipan, ja käytti sen jälkeen näyttävästi kanyyliin yhdistettävän pään lattian kautta kiinnittämättä tähän huomiota. Ihon puhdistukseen käytetään ilmeisesti Aquaa, ja samalla pumpulitupolla hinkataan ihoa parikinkymmentä kertaa, välissä se voidaan laskea pöydälle.

Kaiken kaikkiaan eka kunnon työpäivä oli ihan antoisa. Paljon tuolla tulee varmasti kädentaidot kehittymään. Lääkärikin kehoitti tekemään yövuoroja, koska niissä oppii etenkin viikonloppuisin tosi paljon. Me mennäänkin heti ensi viikolla Elinan kanssa to- ja pe-yövuoroihin, perjantaina on palkkapäivä ja pitäisi olevan tiedossa runsaasti traumapotilaita. Joonas ja Jonna aloitti tänään harkan teholla, jonne me mennään sitten suoritettuamme nämä kolme viikkoa päivystyksessä. Sielläkin olivat saaneet ihan kunnon alun työharkalle, kun ekana ovesta sisään mentyään olivat joutuneet elvytystilanteeseen painelemaan. Ilmeisesti elvytystaitoja täällä ei ainakaan oikeaoppisesti opi, kun painelussa mentaliteetti oli kuulemma vähän se, että mitä kovempaa, sen parempi.

Oon aika innoissani, sillä työpäivän jälkeen käytiin Intercape -bussifirman toimistolta ostamassa bussiliput Kapkaupunkiin! Huomenna työpäivän jälkeen odottaa 21-tuntinen bussimatka Etelä-Afrikkaan. Kapkaupungissa ollaan perillä keskiviikkona. Eka yö vietetään Once in Cape Town -nimisessä hostellissa, jonka jälkeen perjantaina muutetaan Manhattan-tyyliseen kattohuoneistoon, jossa meillä on poreamme terassilla ja 10. kerroksen näkymät kaupungin ylle! Löydettiin tää kämppä Airbnb -palvelun kautta, eikä hinta ollut mikään hirveä.

Vietetään useempi päivä Kapkaupungissa meidän neljän hengen porukassa, ja paluumatkalle lähdetään ensi tiistaina. Keskiviikkoaamuna saavutaan sitten takaisin Windhoekiin. Tarkoituksena tän melkein viikon reissun aikana olis ainakin kavuta Pöytävuorelle ja mennä haihäkkisukeltamaan! Tää aktiviteetti onkin jo buukattu, ja sunnuntaina pitäs sitten löytää itsensä sieltä valkohaiden keskeltä. Mitä muuta tullaan Kapkaupungissa tekemään, on vielä kysymysmerkki.

Seuraavaks kirjoittelen sitten varmaan tän meidän loman jälkeen. Johan tän kahden päivän työskentelyn jälkeen irtiottoa kaipaakin 😄

Mä hyppään nyt uima-altaaseen. Loppuun totuttuun tapaan kuvia!

E

     Meidän viihtyisä kahvihuone.

     Katutura State Hospital

Mun ja Ellun sijoitukset: päivystys, teho, synnäri ja leikkuri

Daan Viljoeen Game Reserve

Aiemmin vierailleet opiskelijat?

Gnuuantilooppeja

Sairastupa, Home of Good Hope ja muutto

Terve.

Kerroin viime postauksen lopussa, kuinka meillä vähän sairasteltiin. Kaikki kolme matkatoveriani sairastuivat kunnon mahatautiin. Kahden muun osalta tauti alkoi iltaa kohden väistymään, mutta yhdellä meistä ei vieläkään mikään pysynyt sisällä. Kaveri oli ehtinyt jo niin paljon kuivahtaa, että menetti lopulta tajuntansa. Tästä seurasi sitten reissu paikallisella ambulanssikyydillä kohti tulevaa työpaikkaamme, Katutura State Hospitalia. Oltiin jo ennen matkaa ajateltu, että sinne ei kyllä potilaaksi haluta, mutta niin vaan jo ennen ensimmäisen reissuviikon loppua sinne jouduttiin.

Ambulanssissa työskenteli kaksi paikallista palomies-sairaankuljettajaa, jotka oli tosi mukavia. He mittasi potilaalta verenpaineen ja verensokerin sekä happisaturaation. Mittausten ja anamnestisen haastattelun jälkeen lähdettiin kaikki neljä ambulanssikyydillä sairaalaan. Täällä ei hälytysajoa koske selvästikään samanlaiset säännökset kuin Suomessa, sillä mentiin vilkut päällä ja välillä pillit vinkuen, vaikka välitöntä hengenvaaraa ei ollut, eikä kyseessä ollut kiireellisin mahdollinen kuljetus.

Sairaalassa saatiin potilaalle yllättävän nopeasti hoitoa. Ensin hänet tutki lyhyesti hoitaja, sitten lääkäri. Lääkäri määräsi i.v.-nesteytyksen, ja kaverille tiputeltiin tonni Ringeriä, jonka jälkeen hänen olonsa olikin jo selvästi kohentunut. Nesteytyksen jälkeen päästiin lähtemään, kämppis sai mukaansa myös Metronidazol -kuurin ja Paracetamolia sekä elektrolyyttijauhetta. Kaikki tämä ilmaiseksi. Yksityisessä sairaalassa olisi joutunut maksamaan hoidon ensin itse, ja saanut jälkikäteen hakea sitten vakuutuksesta takaisin.

Seuraavat päivät menikin enemmän ja vähemmän lepäillessä. Vaikken  itse ollut missään kohtaa sairastunut, tunsin silti oloni ajoittain nuutuneeksi. Jokainen päivä tuntui edellistään kuumemmalta, ja helle vei ruokahalun.

Tiistaina otettiin suunta kohti Home of Good Hopea meidän porukan ja kahden muun suomalaisen, Jennyn ja Jeannetten kanssa. Se on soppakeittiön ja leikkipaikan risteytys Katuturan slummikaupunginosassa. Sen on perustanut v. 2007 nainen nimeltä Monica, jonka tytär kuoli kyseisenä vuonna AIDSiin. Tämän jälkeen hänelle tuli tarve antaa jotakin takaisin yhteiskunnalle. Tähän haluun hän yhdisti rakkautensa lapsiin, ja perusti Home of Good Hopen. Alkujaan soppakeittiöllä ruokaili päivittäin 45 lasta, tähän mennessä väkiluku on kasvanut kuuteensataan. Lasten ruokkimisen lisäksi Home of Good Hopen tehtävänä on edistää sivistystä eri tavoin.

Alkuun lapset olivat melko ujon oloisia, mutta kaivettuani esiin pussillisen ilmapalloja ajattelin hetken, että muthan syödään elävältä - yhtäkkiä kimpussani oli useita kymmeniä lapsia huutamassa yhteen ääneen, minkä värisen pallon kukin haluaa. Ilmapallojen lisäksi roudasin Suomesta vähän työkavereideni lahjoittamia käytettyjä leluja ja muutaman paidan (kiitos Lilli, Kati, Rita ja Anni!). Niin Monica kuin lapsetkin olivat näistä enemmän kuin iloisia.

Osa lapsista oli hyvin likaisia. Muutamalta lapselta kysyin heidän ikäänsä, eikä täällä lapset todellakaan vastaa ihan suomalaista kasvukäyrää. Esimerkiksi erästä kuusivuotiasta olisin luullut ehkä ennemmin 3-vuotiaaksi. En kyllä Suomessakaan oo välttämättä kovin taitava ihmisen ikää arvioimaan. Lapset oli kaikki oikein iloisia ja kiitollisia. Vaikka esimerkiksi ruokaa sai hyvin vähän, otettiin sekin iloisena vastaan eikä valitettu.

Mentiin myös keskiviikkona käymään Home of Good Hopessa. Tarkoituksena on varmaankin käydä siellä viikoittain auttelemassa ja lapsia tervehtimässä. Siellä saa itsensä hyvinkin nopeesti väsymään, kun jokainen mukula haluaa syliin tai pelata esim. jalkapalloa. Monica ja tämän poika Peacemaker lupasivat, että päästään joskus auttelemaan myös keittiölle, jossa ruoka valmistetaan.

Tänään oli muuttopäivä. Täällä Windhoekissa on siis eräs Waltersien perhe, jotka pitää kahta omakotitaloa majatalona käsittääkseni vain vaihtareille. Täällä on vuosien saatossa majoittunut lukuisia meidänkin koulun opiskelijoita, mutta myös vaihtareita muista Suomen amk:ista ja esimerkiksi Norjasta ja Saksasta. Me asutaan Curie streetillä, toinen talo on muutaman sadan metrin päässä Roentgen streetillä. Täällä on monta huonetta, joissa ainakin osassa kerrossängyt. Lisäksi on iso olohuone ja keittiö. Tässä on myös iso piha, jossa myös meidän ihkaoma vaikkakin hyvin pieni uima-allas! Nytkin kirjoittelen tästä terassilta. Ikäväkseni en voi sanoa auringon paistavan ja kädessäni olevan kylmä juoma, vaan tällä hetkellä sataa kaatamalla vettä. On kyllä kiva saada välillä sadettakin, jotta ilmakin vähän viilenee.

Tässä talossa asustelee lisäksemme nyt aiemmin mainitsemani Jenny ja Jeannet. Lisäksi on joitain amerikkalaisia vaihtareita, jotka on nyt jossain reissun päällä. Tavattiin tänään myös pari muuta suomalaista Saimaan amk:sta, jotka asuu siellä toisessa talossa. Tänään illalla mennään varmaankin isommalla Suomi-porukalla Dylan's Bariin, jossa on torstai-iltaisin legendaarinen karaokeilta.

Viikonloppuna meidän piti suunnata kohti Etoshan kansallispuistoa. Reissu tulee pitämään sisällään automatkan pohjoiseen, teltassa nukkumista ja kaikkien kivojen eläinten bongaamista. Ikävä kyllä siirrettiin reissua vähän myöhemmäksi, kun viikonlopuksi on luvattu ukkosta ja vesisadetta. Nyt kun on vihdoin muutettu tänne Walterseille, voidaan alkaa ehkä suunnittelemaan myös muita tulevia reissuja. Ollaan ajateltu, että ois siistiä nähdä ainakin Swakopmund ja Sossusvlein aavikko sekä Victorian putoukset.

Tänään meitä tulee vielä tervehtimään paikallinen koordinaattorimme, Louise University of Namibiasta. Kuullaan toivottavasti vähän lisää meidän pian alkavasta työharjoittelusta ja yksiköistä, johin lopulta pääsemme tutustumaan. Harjoittelunhan on tarkoitus alkaa maanantaina.

Loppuun taas kuvia!

Eetu

 

Auringonpalvomista

 

 

Moikka taas!

Kohteessa ollaan nyt viidettä päivää. Hauskaa on ollut, vaikkakin tahdostariippumaton internetin käytön vähennys välillä rassaa ja pahasti. Wifi täällä toimii nimittäin kuin suomalaisten terveyskeskusten ilmastointi, eli ei kovinkaan hyvin. Ajattelinkin lanseerata uuden blogin otsikolla "Someaddiktin päiväkirja" tästä vieroituksesta.

Päivät täällä Windhoekin auringon alla ovat menneet hyvin nopeasti ja tuntuu uskomattomalta, että ollaan oltu reissussa jo lähes viikko. Kovasta yrityksestä huolimatta pohjoismaalaisuutemme tunnistaa edelleen kilometrien päähän, sillä auringonvalo on tarttunut ihoihimme lähinnä punaisina läikkinä. Itse olen polttanut mm. päänahkani ja niskani.

Voisin kertoa vähän paikallisesta liikennekulttuurista, sillä se tuntui olevan suurin kulttuurishokki. Stop-merkkiä en oo nähnyt vielä yhdenkään kuljettajan kunnioittavan, eikä ole myöskään niin justiinsa, meneekö risteyksen yli punaisella vai vihreällä valolla.  Nopeusrajoitukset ovat täällä enemmänkin suosituksia, eikä ole niin nökönuukaa näyttääkö kojetaulu 40 vai 80 kilometrin tuntivauhtia. Jalankulkijalle teiden ylittäminen on tehty mahdottomaksi, eikä suojateitä juurikaan näy. Mikäli suojatien jostakin onnistut löytämään ja siihen joskus muuttuu jalankulkijalle vihreä valo, et ehdi reagoida tilanteeseen askelellakaan, kun valo on jo vaihtunut punaiseksi.

Me ollaan kuljettu muutamia matkoja taksilla, lyhyemmät matkat kävellään. Vuokraisäntämme sanoi, että taksin hinta on 10 NAD / hlö, mutta meiltä on kyllä otettu poikkeuksetta 20 NAD / hlö, joten ollaan tyydytty siihen, että tämä lienee normaali taksa. 20 NADia vastaa 1,38 euroa. Takseja kulkee kaduilla jatkuvasti erittäin paljon, joten sen löytäminen on yleensä helppoa. Kuitenkin pari kertaa ollaan jouduttu sateen armoille, jolloin taksia ei ole tuntunut saavan sitten millään. Osa takseista on hyvin siistejä ja kuljettajat asiantuntevia, mutta suuri osa takseista ei yleensä tiedä ollenkaan, minne meitä on viemässä.

Ruoka täällä on hyvää. Ollaan syöty siisteissä ravintoloissa, jotka vastaa tasoltaan aivan hyvin esim. Suomen Amarilloa tai Rossoa. Ruoka ravintoloissa on myös melko halpaa. Esimerkiksi tosi viihtyisässä, ilmeisesti Namibian kuuluisimmassa ravintolassa Joe's Beerhousessa 300 g pihvin syö n. 11 eurolla. Myös asiakaspalvelu ravintoloissa on ollut hyvää.

 Aurinko on hellinyt meitä oikein kunnolla. Täällä on ollut nyt luullakseni n. 32 astetta päivisin, öisinkään lämpö ei laske varmaankaan alle 20 asteen. Ollaankin viihdytty altaalla. Parina päivänä ollaan oltu Hilton Hotelin kattoterassilla aurinkoa palvomassa, yhtenä päivänä käytiin tutustumassa paikalliseen yleiseen maauimalan tapaiseen paikkaan. Vesi uima-altaissa on hämmästyttävän kylmää. Täällä on hyvin kuivaa, vaikka nyt parina iltana on kyllä saatu vähän sadettakin.

Vinkkinä tuleville vaihtareille: Pakatessa kannattaa ehkä suosiolla jättää ne (ainakin paksummat) pitkähihaiset pois ja pakata sen sijaan mukaan vähän vielä runsaammin kesävaatetta. Itsehän pakkasin mm. farkut ja villasukat (???!!!), joita en nyt ihan heti usko täällä kyllä tarviivani. Ja jos niitä täällä sattuis kaipaamaan, niin niitä saa täältäkin ostettua. Nyt täällä tosin vietetään kesää, enkä osaa sitten talvesta sanoa.

Sen lisäksi, että meidän kyyti lentokentälle ei saapunutkaan, on myös meidän saapuminen kuulemma kokonaan unohdettu. Saatiin viestiä parilta muulta suomalaiselta vaihtarilta, jotka oli käyneet tänään meidän majatalolla, ja saaneet kuulla meidän saapumisen heiltä unohtuneen. Mun blogin nimi African Time on mulle ennestään tuttu käsite muiden vaihtareiden blogeista ja se tarkottaa sitä, että täällä ajan käsite ja tapaamisajat on aika luistavia. Tuntuu kyllä olevan melkosen huoleton elämäntapa paikallisilla 😃

Toistaseksi Windhoek on vaikuttanut kyllä oikein kivalta paikalta, eikä turvattomaksi ole oikeastaan tarvinnut oloaan tuntea. Köyhyys ei pahemmin näy, ainakaan täällä missä me ollaan liikuttu. Yhtenä päivänä yksi mies tuli kadulla anelemaan, että menisin sen puolesta kauppaan, ja eilen yksi lapsi tuli pyytelemään rahaa. Nää tilanteet kyllä tuo mieleen sen, mihin oikein ollaankaan matkustettu.

Ensi viikollahan muutetaankin sitten sinne meidän lopulliseen majapaikkaan, mikäli sieltä nyt se katto meidän pään päälle löytyy 😂 16. päivä olisi tarkoitus aloitella työharjoittelu Katutura State Hospitalissa, joka siis sijaitsee Windhoekin slummialueella. Toivomuksena olisi myös päästä vierailemaan jo ensi viikolla Home of Good Hopessa (paikallinen vapaaehtoisvoimin ylläpidettävä soppakeittiö lapsille), jonne ollaan myös viemässä vähän Suomesta tuotuja leluja lasten iloksi. Tästä varmasti sitten oma postauksensa myöhemmin :) Ootan innolla alkavaa viikkoa, enkä malttais enää odottaa, että päästään tapaamaan myös muut vaihtarit. Käsittääkseni majatalossa meitä asustaa useamman suomalaisen lisäksi myös vaihtareita muista maista.

Tänään meitä on kohdannut jonkinsortin mahatauti. Kaikki muut meidän tiimistä on sairastuneet, paitsi minä. Mun siis piti aivan yksinäni selviytyä täältä kämpiltä tohon läheiseen Maerua Malliin (Namibian suurin ostari) ostamaan vähän hedelmiä ja vettä. Ja hei, en joutunut ryöstetyksi! Ostin myös paikallisesta apteekista/sekatavarakaupasta vähän elektrolyyttitasapainoa edistävää oraaliliuosjauhetta. Kävi ilmi, että pahoinvointilääkettäkin täällä saa ihan vaan kauppaan kävelemällä. Eläköön reseptivapaus! Toivotaan, että nää nyt paranis enkä itse tulis kipeeksi. Yhtenä iltana mäkin kyllä jo sain osani jonkinsortin mahakivuista.

Tulikin vähän pidempi teksti. Loppuun vielä vähän kuvia. Terkkuja pakkaseen!

- E

Mahatautisten oloa helpottamaan

Olympia Pool

Näkymää Hiltonilta

Joe's Beerhousesta

Matkustamista

Heipat!

Nyt on saavuttu tänne ah-niin-hikiseen Windhoekiin, jossa paistatellaan tällä hetkellä n. 30 asteen lämpötiloissa. Jotta tänne asti päästiin, käytiin läpi ainakin 100 turva- ja passintarkastusta ja matkustettiin 25 tuntia välilasku mukaanlukien.

Voisin ensi alkuun kertoa, keitä meitä täällä oikein on. Meitä on matkassa neljän hengen kaveriporukka. Ollaan kaikki toisen vuoden ensihoitajaopiskelijoita Kymenlaakson ammattikorkeasta. Tai nykyäänhän ollaan vissiin Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulu. Mennään kaikki harjoitteluun samaan sairaalaan ja varmaankin samoihin yksiköihin, mutta ensin vietetään tässä tällainen puolentoista viikon löhöloma. Tässä kuva meidän tiimistä, kuva tosin on syyskuulta Fuksiaisista.

Oik. ylhäällä Elina, jonka vieressä Joonas. Alarivissä minä ja Jonna.

 

Lennettiin ensin Helsinki-Vantaalta Dohaan, Qatariin. Paikkaan, jota ei ollut mulle edes olemassa ennen kuin nää lennot ostettiin. Kävi ilmi, ettei ollut kyseessä lainkaan hullumpi mesta. Meillä oli siellä noin 9h välilasku, jonka ajaksi lentoyhtiömme Qatar Airways tarjosi hotellihuoneen. Koska hotellimme sijaitsi Dohan keskustassa, saatiin myös viisumi täksi ajaksi. Meille tarjottiin mahdollisuutta omaan autoon ja kuljettajaan, johon sitten tartuttiin. Hintaa 2h ajelulle tuli 48 euroa yhteensä, eli ei lainkaan hullumpi diili.

Kuljettaja ajelutti meitä Dohan keskustaan ja näytti tärkeimmät nähtävyydet. Kaupunki oli tosi upea ja huomasi, että maa on yksi maailman varakkaimpia. Kuljettajan mukaan (muistaakseni) 70 % kuningaskunnan asukkaista on maahanmuuttajia, vain 30 % kantaväestöä. Ilmeisesti työtä maassa tekevät pääasiassa ulkomaalaiset. Kaupunki oli täynnä toinen toistaan upeampia pilvenpiirtäjiä ja kalliimpia autoja.

Kiertoajelun jälkeen käytiin syömässä ihan törkeen hyvässä intialaisessa ravintolassa, jonka jälkeen mentiin hotellille muutamaksi tunniksi lepäämään ennen lähtöä takaisin lentokentälle. Asiakaspalvelun taso maassa oli ihan valtavan korkea, tunsin oloni hienommaksi kun koskaan ennen. Ovet avattiin puolesta ja laukut kannettiin sisälle saakka, olisi varmaan viety hotellihuoneeseenkin, jollen olisi perisuomalaiseen tapaan napannut omiani ja lähtenyt menemään. Hissiäkään ei saanut itse tilata.

Yöllä mentiin sitten takaisin lentokentälle odottelemaan lähtöä lopulliseen määränpäähän. Jouduttiin jälleen passin- ja turvatarkastukseen. Yhellä meidän porukastahan on uskomaton ominaisuus vetää puoleensa kaikki mahdolliset satunnaistarkastukset, joten aina näissä kestää, kun jonot muutenkin vetää aika hitaasti.

Pitkän yölennon jälkeen saavuttiin tänä aamuna vihdoin tänne Namibiaan. Meillä piti olla kyyti kentältä, mutta kuljettajaapa ei näkynyt missään. Lopulta otettiin taksi tänne ensimmäiseen majapaikkaamme. Meidänhän piti myös asua samassa paikassa koko aika, mutta joidenkin sukujuhlien takia ekalta viikolta majoitus peruuntui. Nyt ollaan tämmösessä Airbnb -palvelun kautta löytyneessä kivassa kämpässä, jossa vaan olis ilmastoinnissa parantamisen varaa...

Namibia vaikuttaa toistaseks kivalta. Kunhan tottuu siihen, että loistaa kadulla kuin hehkulamppu. Vedetään kaikkia takseja puoleemme, äskenkin ostoskeskukselle kävellessä joka ikinen ohi ajanut taksi tööttäsi ja halusi välttämättä meidät kyytiin. Voi toki olla, että se on vain paikallinen tapa ilmoittaa, että taksi on vapaa. Totuttelua vaatii myös tää ilmasto, sillä harvemmin on Suomessa edes kuumimmalla kesällä näin kuuma. Nythän on vain 30 astetta lämmintä, mielenkiinnolla odotan sitä, kun on esim. 35 astetta lämmintä. Myös valuutta tuottaa näin alkuun vähän ongelmia, täällä kun käytetään Etelä-Afrikan Randia ja Namibian dollaria. Näin euroihin tottuneena on vähän vaikee hahmottaa kaiken hintaa.

Tänään aiotaan nyt ottaa vähän lepiä rankan matkustamisen jälkeen (myös tää huoneiston tukahduttavan huono ilma vaatii veronsa). Illalla olis ehkä tarkoitus käydä syömässä Joe's Beerhousessa, josta oon paljon lukenut kaikkien täällä olleiden vaihtareiden blogeista. Myös meidän 'vuokraisäntä' sitä suositteli, pitäis olla tosi hyvää lihaa! Huomenna aiotaan mennä grillaamaan itseemme Hilton Hotelin kattoterassille, josko kiinnitettäs jatkossa vähän vähemmän huomiota. Taksikuskikin totesi, että meillä Suomessa ei taida aurinko paistaa.

Loppuun muutama kuva Dohan välilaskulta, täällä Windhoekissa en ole vielä ehtinyt mitään kuvailemaan. Tuli muuten tänään rakas kotiseutuni 100kunta mieleen, kun Windhoekin kansainvälinen lentoasema muistutti erehdyttävästi Porin lentokenttää. En tiedä kumpi on isompi.

- Eetu