Täällä heräillään neljän yövuoron jälkeisestä koomasta. Muutama päivä sitten pahoin polttamani vatsanahkakin alkaa olemaan jo valmis uuteen kärvennykseen, mutta ulkona se vaan pitelee pilvistä ja vähän viileetäkin säätä.
Torstaina tosiaan aloitettiin yövuorot. Edelleen oon viihtynyt siellä päivystyksessä, vaikkakin nyt on ollutkin tarkoitus olla teho-osastolla. Katuturan teho ei kuitenkaan Joonaksen ja Jonnan puheiden jälkeen ole kovin houkutellut, ja koen oppivani päivystyksessä paljon ja pääseväni kokemaan kaikenlaista. Nyt alkavalla viikolla tosin ollaan menossa pariksi päiväksi tutustumaan Central Hospitalin teholle, joka ainakin viihtyvyydeltään on huomattavasti mukavampi paikka työskennellä.
Nyt jo pelottaa ajatus heräämisestä aamuvuoroon, ahdistavaa.
Ensimmäinen yö oli melko hiljainen. Saatiin kyllä loppuyöstä Tiinan kanssa potilaaksemme eräs ehkä hivenen haastava potilas, kun lääkäri pyysi meitä hänet hoitamaan. Ilmeisesti jo kaksi sairaanhoitajaa oli lääkärille luvannut potilaan hoitaa, mutta olivat sitten liuenneet paikalta haistettuaan potilaasta lähtevän melko tajunnanräjäyttävän tuoksun. Voi, kun Suomessakin olisi joskus mahdollista valikoida potilaitaan kuten täällä. Meillä moinen käytös olisi kuitenkin melko epäammattimaista. No, me otettiin haaste vastaan ja alettiin töihin. Potilas oli muistaakseni lyönyt päänsä johonkin, ja saanut vuotavan, ommeltavan haavan päähänsä. Lisäksi potilaalle oli kehittynyt subduraalihematooma eli kovakalvonalainen verenvuoto. Potilas oli myös vahvasti päihtynyt (nyt jo sammumispisteessä), eikä tuntunut ymmärtävän englantia. Nämä seikat lisäsivät haastetta peliin ja lopulta kestikin hyvä tovi, että oltiin saatu potilaasta määrätyt laskimonäytteet, kanyloitua potilas uudestaan (oli levottomuuttaan saanut jo kaksi kanyylia irtoamaan) ja ommeltua haava. Lopulta kuitenkin onnistuttiin ja tähän rupeamaan olikin hyvä päättää ensimmäinen yö.
Perjantaiyö oli myös hämmästyttävän hiljainen, eikä mieleen jäänyt oikeastaan kuin yksi potilas. Oltiin jälleen jo tavaksi muodostuneella lailla istuskelemassa sairaalan ulkopuolella vaanimassa mahdollisia potilaita, kun avolava-auto kaahasi älytöntä ylinopeutta sairaalan pihatietä päivystyksen ovelle. Ampaistiin ottamaan potilasta vastaan, ja kyseessä oli 18-vuotias nuori nainen, joka oli juonut lähes pullollisen jotakin kemikaalia, käsittääkseni jotain kodin putkimiehen tapaista. Jälleen sai vaan ihmetellä, miten kaikki oikeasti kriittiset ja välitöntä hoitoa vaativat potilaat tuodaan tänne omaisten kyydillä, kun taas ambulanssilla tulevat potilaat valittavat tyyliin kaksi viikkoa sitten alkanutta yskää, jonka oirekuva on tänään sitten komplisoitunut potilaan aivastettua. Potilas otettiin sisälle, avattiin suoniyhteys ja jäätiin seurailemaan tilaa. Hänestä otettiin röntgenkuvat, joista selvisi, ettei kemikaali ollut ainakaan aiheuttanut perforaatiota (puhkeamista) ruoansulatuskanavaan. Parin tunnin kuluttua potilas intuboitiin ja sedatoitiin ja taidettiin viedä teho-osastolle. Itse hoidin tällä välin jo muita potilaita, joten en ole aivan varma tytön kohtalosta. Lopetettiin yö aika lyhyeen, kun viimeisetkin potilaat alkoi olla jonosta vastaanotettu.
Lauantaina päätettiin uhmata unentarvettamme ja mennä vielä yöksi töihin, vaikka klo 03 olikin tarkoitus ottaa suunta Harnasiin safarille. Lisäksi tänne oltiin luvattu kovaa myrskyä ja mahdollisesti jopa pyörremyrskyä jonnekin päin Namibiaa (sama myrsky tappoi Mosambikissa 7 ja jätti tuhansia kodittomaksi), joten aavisteltiin, että potilaita riittäisi. Lopulta myrskyä ei kuitenkaan tullut, kova rankkasade kylläkin. Saavuttuamme sairaalalle ajauduimme välittömästi elvytyshuoneeseen, jossa hoidettiin kahta potilasta. Toinen oli muistaakseni 6-vuotias poika, joka oli hukkunut ja elvytetty. Potilas siirrettiin myöhemmin Centralin teholle, jonne Joonas oli tätä mukana siirtämässä ja kertoi, että matkalla potilas oli tullut tajuihinsa. Toinen potilas oli keski-ikäinen mies, joka oli selittämättömästä syystä alkanut aggressiiviseksi ja jouduttu sedatoimaan tämän käytyä ensihoidon kimppuun.
Aloitettuamme heti uurastuksen ei loppua sitten heti näkynytkään. Hoidin koko yön lähes pelkkiä akuuttipotilaita. Tosin näinhän sen kuuluisi ollakin, kun päivystyksessä ollaan. Illan ensimmäinen potilaani elvytyshuoneesta vapauduttuani oli nainen, joka oli viidennellä kuulla raskaana ja sai keskenmenon. Ambulanssi toi potilaan ja jätti hoitooni kertomatta sen enempää esimerkiksi kuljetuksenaikaisesta voinnista. Potilas vaikutti kliinisesti hyvävointiselta, ja jouduin odottelemaan monitorin vapautumista. Jonkin verran emätinverenvuotoa oli havaittavissa, matkan aikana kroonikkosuoja oli kastunut verenvuodosta. Hetken päästä potilas alkoi olemaan hieman kylmähikinen, mutta koki edelleen vointinsa hyväksi. Viimein sain monitorin käyttööni ja sieltä seurasikin hienoinen yllätys, potilaan verenpaine oli vain 55/26. Kurkattuani peiton alle havaitsin verenvuodon yltyneen hyvin runsaaksi. Pyysin Jonnan apuun, joka mittasi potilaan hemoglobiinin; 54, eli hyvin alhainen. Ambulanssin avaama suoniyhteys oli tietysti tukossa (täällä kanyylit menevät tukkoon jatkuvasti, täällä tuntuu olevan ihan normaali tapa jättää tyhjät tippapussit roikkumaan ja välillä asetella nesteet sängylle odottelemaan telineen löytymistä tai kun potilas siirretään - hepariinia tai Q-sytejä ei täällä käytetä), joten aloin huuhtelemaan sitä. Koitettiin myös avata toinen suoniyhteys, mutta potilaalta ei löytynyt suonen suonta. Lopulta lääkäri usean yrityksen jälkeen sai kanyloitua potilaan. Potilasta alettiin siirtää gynekologian huoneeseen, jonka ovesta sänky ei mahtunut. Lääkäri kysyi, voiko potilas kävellä, johon totesin, että Hb on vain 54 (itse en kävelyttäisi). Ilmeisesti lääkäri ei ihan pointtiani tajunnut, vaan kysyi uudestaan, voiko potilas kävellä. Vastasin sitten että ei, ja lopulta potilas nostettiin lakanan kanssa huoneeseen. Ergonomisia työasentoja tuli vähän ikävä.
Emergency arealla lepäsi eräässä vuoteessa hyvin levottoman oloinen nainen. Kuulin naisen kärsivän vatsakivuista, ja ajattelin, että potilaan asento on kuin synnytyksessä. Seuraavaksi kuulinkin hoitajan kysyvän tältä, onko tämä ensimmäinen raskaus. Potilaan vastattua ei kertoi hän tämän tuntuvan synnytyskivulta. Hoitaja tivasi, miksei potilas heti kertonut. Ajattelin, että nyt potilas varmasti siirretään synnytysosastolle. Kanyloidessani erästä potilasta kuulin verhon takaa kovan lorahduksen, ja tajusin, että potilaalta meni lapsivedet. Alle viisi minuuttia myöhemmin potilas oli synnyttänyt siinä verhon takana. Harmitti, etten ehtinyt seuraamaan tilannetta, kun itselläni oli potilaan haastattelu kesken ja toinen odottamassa suoniyhteyttä. Elina ja Jonna lähtivät lääkärin kanssa hoitamaan lasta elvytyshuoneeseen. Kuulemani mukaan lasta ventiloitiin, kun vihdoin oli jokin edes lähelle tarpeeksi pieni maski löydetty. Kuitenkin yritykset pelastaa lasta osoittautuivat toivottomiksi, potilas oli vain 600 g painava ja raskaus kuudennella kuulla. Uskoakseni Suomessa tämän ikäisellä vastasyntyneellä mahdollisesti voisi olla verrattain hyvätkin mahdollisuudet selviytyä, toki meillähän on huomattavasti paremmat välineet ja laaja osaaminen.
Saatuani hommani tehtyä riensin elvytyshuoneeseen, jonne tuotiin jälleen potilasta. Potilas oli tuntematon yliajon uhri, kuljettaja oli paennut paikalta. Potilas oli tajuton, eikä hengittänyt itse. Jouduimme tyytymään käsiventilaatioon, kun päivystyksen ainoa ventilaattori oli edelleen käytössä siirtoa odottavalla elvytetyllä pojalla. Potilaalta leikattiin vaatteet päältä ja lääkäri tutki potilaan. Tutkimusten jälkeen päätettiin potilas lähettää tietokonetomografiaan Centraliin. Jo meille tutuksi käynyt lääkäri Martha aneli kädet ristissä, että lähdettäisiin Jonnan kanssa potilasta siirtämään, kun hänellä on niin paljon potilaita odottamassa (täällä siirrolle lähtee aina mukaan päivystyksestä lääkäri tai ainakin hoitaja). No, mehän oltiin oikeastaan jo päätetty tunkea mukaan, joten vastattiin myöntävästi. Koska ventilaattori tosiaan oli käytössä, piti potilasta ventiloida koko matka. Tässä tulikin jo ensimmäinen haaste, kun potilasta oli lähdössä siirtämään eri ambulanssi. Meidän hengityspalje oli käytössä siirrolla teholle, eikä toista löytynyt mistään. Siirtoambulanssin hoitaja sanoi, ettei heiltä paljetta löydy. Jonna lähti jostain metsästämään ambua, mutta lopulta sieltä lanssistakin sitten sellainen saatiin. Matka pääsi viimein alkamaan. Reissussa kesti odotuksineen varmasti lähemmäs kaksi tuntia, joten alkoi loppua kohti pikkuisen sormet väsymään käsiventilaatioon. Takaisin Katuturaan saavuttuamme potilas käytettiin vielä röntgenissä ja siirrettiin sitten teholle, en tiedä tarkemmin hänen vammoistaan tai jatkohoidosta.
Vielä ennen lähtöä hoidettiin Jonnan kanssa yksi potilas, jolla oli kaksi ommeltavaa haavaa päälaella. Tsemit sille, joka ne ompeleet myöhemmin saa poistaa. Toisella haavalla oli hyvin rosoinen haava, jonka keskellä oli joka puolelta irtonainen ihoriekale. Jouduin ompelemaan vähän sieltä sun täältä kursiakseni ihon kasaan, ja aikamoinen sekasotkuhan siitä tuli. Toimin kuitenkin hoitajan ohjeiden mukaan, joten mua ei tästä voi syyttää 😂
Koitti aika lähteä kämpille, vaikka mieli olisi tehnyt jäädä vielä. Potilaita jäi päivystykseen vielä pilvin pimein ja mielenkiintoisia ja opettavaisia tapauksia olis ihan varmasti riittänyt. Lähtö Harnasiin kuitenkin läheni. Kyseessä on siis paikka, jonne on pelastettu loukkaantuneita villieläimiä. Ilmeisesti siellä on myös joku, jota on pennusta asti koulutettu elokuviin ym. Bussissa tuli nukuttua, ja varmaankin neljän tunnin ajomatkan jälkeen saavuttiin perille. Isolla piha-alueella asusteli apinoita, aasi, hevonen, mangusteja, kissoja ja koira. Aasi juoksi välillä kovaa kohti ja oli vähän pelottava.
Aamiaisen jälkeen lähdettiin safarille. Safarilla meidän opas kertoi meille paikan toiminnasta ja kaikista siellä olevista eläinlajeista. Mukana oli paikan vapaaehtoisia, jotka ruokkivat eläimiä. Eläimet ruokitaan kaksi kertaa päivässä, vaikkakin ne elävät siis tavallaan vapaana luonnossa (kaikilla hyvin laajat luonnonmukaiset alueet, aidattu tokikin). Osa eläimistä palautetaan joskus luontoon. Osaa ei kuitenkaan voida, sillä ne tottuvat siihen, että ihmiset ruokkivat niitä.
Opittiin paljon eri eläimistä, esimerkiksi eräs apinalaji on hyvin vaarallinen ihmiselle. Ihmisen mennessä liian lähelle apina hyökkää suoraan suuriin kaulavaltimoihin tappaen ihmisen, kun taas ihmisen ollessa maassa apina hyökkää ihmisen jalan kimppuun. Käytyämme häkin ulkopuolella näitä katsomassa oli vähän karmivaa havaita yhden istuvan vapaana puun oksalla. Tämä oli ilmeisesti kuitenkin vaaraton yksilö. Lisäksi aivan meidän vierellä tepasteli villisikaperhe.
Nähtiin myös ne kauan odotetut leijonat! Todella isoja ja komeita kissaeläimiä. Menin kerran vahingossa liian lähelle aitaa (halusin kuvan jossa se aita ei näy), josta suuri urosleijona ei niinkään pitänyt ja hyökkäsi nopeesti ja kovaa karjaisten kohti aitaa. Muita näkemiämme eläimiä olivat mm. gepardit, leopardit, strutsit ja villikoirat. Gepardeja ja strutseja mentiin katsomaan ihan aitojen sisäpuolellekin, oli jännittävää istua autossa, kun gepardit pyörii auton ympärillä. Opas ja vapaaehtoiset seisoivat ihan niiden vierellä myös, eivät kuulemma ole vaarallisia ihmiselle, jollei käännä selkäänsä. Huomattavasti pelottavammaksi koin kuitenkin ne strutsit, ihan järkyttävän kokoiset ja rumat lintueläimet, jotka tuli ihan lähelle. Niitä sai itsekin syöttää kädestä jos halusi, jätin väliin.
Mielenkiintoisen ja hauskan safarin jälkeen mentiin syömään lounasta ja lähdettiin kotimatkalle. Jälleen useamman tunnin ajomatka meni yhdessä hujauksessa, kun uni tuli heti autoon istuttuamme. Kotiin päästyämme otin vielä parin tunnin päikyt ennen lähtöä seuraavaan yövuoroon. Viime yö oli taas sieltä tylsimmästä päästä ja välillä sai oikein keksimällä keksiä tekemistä. Jätettiin vuoro aika lyhyeen ja lähdettiin KFC:n kautta nukkumaan. On muuten hämmästyttävää miten pieni voi satojentuhansien asukkaiden kaupunki olla. Joku KFC:n jonossa tunnisti meidät niiksi suomalaisiksi hoitajiksi, ja onpa pari meistä joutunut baarissakin potilaidensa kanssa juttelemaan.
Työn tuoksinassa ehdin yhtenä yönä saada taas vähän oppia namibialaisen ja suomalaisen terveydenhuollon eroista. Olen viimeiset pari vuotta hoitanut työpaikoillani melkoisen paljon saattohoitopotilaita ja koen siksi hyvin kiinnostavaksi saattohoidon ja hoidonlinjaukset. Kyselin näistä muutamalta lääkäriopiskelijalta. Täällä DNR/ER -päätöksiä (Do Not Resuscitate / Ei resuskisoida eli elvytyskielto) ei tehdä ennalta eikä edes elvytystilanteen tullessa ajankohtaiseksi. Täällä kaikkia elvytetään (toki se on Suomessakin lähtökohta, mutta elvytyskielto voidaan tehdä potilaan yleiskunnon ja perussairauksien ollessa sellaiset, ettei elvytyksestä hyödytä), myös kun tiedetään elottomalla potilaalla olevan vakava perussairaus. Saattohoito-osastoja koko maasta löytyy kuulemma yksi tai kaksi, joka on syynä siihen, etteivät potilaat täällä oikeastaan saattohoitoa saa. Myöskään kotihoitoa täältä ei kuulemma löydy joitain yksityisiä lukuunottamatta. Kun ihminen ei pärjää kotona, menee hän vanhainkotiin. Mua kiinnostaisi myös todella, mimmoinen täällä oikeasti on sairaanhoitajan koulutus; joissain asioissa on havaittavissa selviä puutteita tiedoissa ja taidoissa (kuten nyt ihan ensiksi vaikka potilaan kohtaaminen), mutta sitten taas joissain asioissa hoitajat vaikuttaa hyvin päteviltä; vielä en ole kuullut, että Suomessa sairaanhoitaja ottaisi valtimonäytteitä tai intuboisi potilaan sairaalassa lääkärin ollessa paikalla. Paikallisten opiskelijoiden laiskuus ja heikko työmoraali sen sijaan jaksavat hämmästyttää.
Taas on kulunut viikko ollut melkoisen mielenkiintoinen ja kaikkea on nähty. Nautin todella siitä, että saan haastaa itseni ammatillisesti ja oppia ja nähdä koko ajan lisää. Luulen, että jonkinlainen kulttuurishokki iskee palatessani töihin Suomessa. Seuraava jännityksen aihe on nyt se, että päästäisiinkö me sinne ambulanssiin täällä tutustumaan; Wesley, jonka kanssa tutustumisesta palolaitoksen lanssiin on keskusteltu, joutui nyt kertomaan, ettei päästäkään. Ei kuitenkaan luovutettu, vaan tapasin päivystyksessä MVA-yksikön (Motor Vehicle Accident) ensihoitajan, joka arveli, että päästäisiin heidän mukaan joku päivä. Kyseessä on siis yksityinen ensihoidon palveluntuottaja, joka hoitaa ainoastaan liikenneonnettomuuksia. Laitoin tonne nyt sähköpostia ja toivon, että sieltä näytettäisiin vihreää valoa.
Tulipas pitkä teksti, toivottavasti joku jaksaa lukea. Koska Google ei tänään oo suotusalla tuulella, en saa nyt tän enempää kuvia jaettua.
- E
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti