African Time: On the Road

Tervehdys täältä kaukomaan lämmöstä. Taas on aika Afrikan auringon alla vierähtänyt hitusen eteenpäin.

Viime kirjoituksen jälkeen tein jälleen muistaakseni kolme yövuoroa. Sisällöltään yöt olivat melko hiljaisia eikä oikein kiinnostavia tapauksia montaa tullut vastaan. Yksi puukotuspotilas jäi mieleen. Potilasta oli puukotettu rintakehän alueelle, ja vuoto oli runsasta. Avasimme i.v.-yhteyden ja aloitimme nesteytyksen suurella volyymillä runsaan aktiivisen vuodon vuoksi. Lääkärin tutkittua potilaan määräsi hän potilaan kiireelliseen thorax-röntgeniin, jonne lähdimme suomiporukalla häntä viemään. Röntgenissä ei näkynyt ristin sielua paria jonossa olevaa potilasta lukuunottamatta. Alina ja Joonas jäivät painamaan haavaa ja huolehtimaan potilaasta, kun lähdin Elinan kanssa etsimään jostakin röntgenhoitajaa. Yhden jostain takatilasta löysinkin, mutta vaikka kovaan ääneen ilmoitin potilaan olevan hyvin kiireellinen, ei hän kokenut tarpeelliseksi edes katsoa päin tai lopettaa henkilökohtaista puheluaan.

Huutelimme kovaan ääneen ympäri röntgenosastoa ja lopulta löysimme toisen rtg-hoitajan, jolla ei myöskään tuntunut olevan kiire mihinkään. Lopulta odotettuamme potilaan kanssa luullakseni yli viisi minuuttia, menin ilmoittamaan hyvin voimakkaalla äänensävyllä hoitajalle potilaan olevan KIIREINEN, ja vuotavan hyvin runsaasti, joka tarkoittaa sitä, että potilas menettää verta joka sekunti. Lopulta saimme potilaan viimein kuvattavaksi. Potilas käskytettiin istumaan (???) vuoteen reunalle kuvausta varten. Kysyin rtg-hoitajalta, että eikö voitaisi ottaa makuukuvaa potilaan heikon voinnin ja runsaan verenvuodon vuoksi, mutta hoitaja vastasi, että veri havaitaan istumakuvasta (potilaalla epäiltiin siis ilma- tai veri-ilmarintaa, jota varten kuva otettiin). En tiedä mikä on käytäntö Suomessa, mutta epäilen, ettei tällaista potilasta turhia istutettaisi. Lopulta potilaalle laitettiin dreeni, vaikka ilmeisesti varsinaista ilmarintaa ei ollutkaan. Potilas siirtyi myöhemmin osastolle.

Toinen näistä yövuoroista mieleen jäänyt potilas oli itseäni kaksi vuotta nuorempi päihtynyt mies, joka oli myös saanut puukosta. Potilas oli oikein mukava ja vuolaasti kiitteli minua ja Elinaa saamastaan hoidosta. Uteliaisuuttamme oli pakko kysyä, missä puukotus oli sattunut. Olis ehkä voinut olla kysymättä, sillä vastaus oli keskustan KFC. Itsehän kuljemme tästä useinkin pimeän jälkeen ohitse. Potilas oli ihan kunnollisen ja mukavan oloinen nuori mies, joka lupasikin mulle pysyä poissa ongelmista. Hän pääsi kotiutumaan myöhemmin.

Meille jo ennestään tuttu dr. Zulu päivysti, josta olimme hyvin mielissään. Häneltä voi ja uskaltaa aina kysyä ja saa varmasti vastauksen. Edellisenä yönä oli ollut potilas, joka oli yrittänyt hirttää itsensä. Seuraavana yönä taas nuori tyttö, joka oli yrittänyt itsemurhaa nielemällä shampoota ja hoitoainetta. Kyselin Zululta paikallisista hoitokäytännöistä mielenterveyspotilaiden kohdalla (olin syksyllä akuutilla psykiatrisella osastolla työharjoittelussa ja psykiatrinen hoitotyö jäi kiinnostamaan), ja ilmeisesti täälläkin on olemassa jonkinsortin mielenterveyslaki, kuten Suomessakin. Kuulemma esimerkiksi tämän hirttoyrityspotilaan kohdalla olisi otettu jonkinlainen kuvantamistutkimus (mahtoiko olla MRI tai TT), jotta selvitetään mahdolliset kaularangan vammat, mikäli potilas olisi ehtinyt toteuttaa suunnitelmaansa. Mikäli minkäänlaista somaattista hoidettavaa ei löytyisi, ohjattaisiin potilas psykiatriselle osastolle tahdonvastaiseen hoitoon. Suomessahan tahdonvastaisesta hoidosta kirjoitetaan ensin tarkkailulähete kriteerien täyttyessä, ja (muistaakseni) viiden päivän tarkkailuajan jälkeen tehdään joko pidättävä tai vapauttava hoitopäätös. Tohtori ei osannut ulkomuistista tarkemmin kertoa, kuinka pitkät tarkkailuajat tms. täällä on käytössä, vai onko sitä laissa rajattu. Pääsimme myös seuraamaan, kun Zulu otti vastaan ei-kiireellisiä potilaita - jonossa oli esim. toisen ihmisen puremaksi joutunut tyttö sekä parin viikon yskästä kärsinyt nainen, jolla oli myös suussa jonkinlaisia rakkuloita. Havaitsin potilaan ihonvärin olevan harmahtava. Zulu ohjasi potilaan keuhkokuvaan, ja kertoi sitten meille potilaan olevan HIV-positiivinen, tämän sai itse lukea potilaan kortista, potilaat eivät tätä tietoa vapaaehtoisesti tarjoa. Lääkäri epäili potilaan mahdollisesti kärsivän tuberkuloosista.

Yövuorojen jälkeen leivoin Tiinan kanssa laskiaispullia, nimettiin päivä laskiaisperjantaiksi. Ikävä kyllä maku ei vastannut aivan suomalaista pullaa, kun ei esim. löydetty täältä kardemummaa tai raesokeria. Hyvin kuitenkin upposivat ja annettiin meidän isännillekin maistiaisia. Koitan tässä kovin ottaa myös kiinni vähän terveellisemmästä elämäntavasta taas, mutta äiti Afrikka tekee sen välillä kovin vaikeaksi. Mentiin Janetin ja Jonnan kanssa kuntosalille yks päivä, kun vihdoin löydettiin sellainen, mihin päästiin - sali, johon olisi haluttu mennä, ei meitä sisälle päästänyt. Syynä tähän mun ja Jonnan lähes lapsellinen 20 vuoden ikä, kun yli 22 pitäisi olla. Saatiin onneksi sieltä lupalaput, joihin sitten väärennetään äidin nimmarit niin päästään treenaamaan. Ikävä kyllä lapsiparkkia ei näkynyt, pallomeri ois ollu kova!

Lauantai-aamuna klo 10 otettiin minibussilla suunta kohti Etoshan kansallispuistoa. Ajomatka leiriin kesti noin kahdeksan tuntia. Välissä toki pysäshdeltiin huoltiksilla ja tienposkessa syömässä eri hyvää pasta bolognesea, jota matkaoppaamme Wayne oli loihtinut. Matkalla nähtiin silmän kantamattomiin afrikkalaista maisemaa. Pakko todeta, että maisemat täällä tienvierillä on oikeasti melko tylsiä ja yksitoikkoisia, kuivaa kitukasvuista maastoa.

Matka meni yllättävän nopeasti ja edettyämme Etohan porttien sisäpuolelle alettiinkin heti bongailemaan eläimiä. Nähtiin tosi paljon seeproja ja mm. springbokeja. Pysähdeltiin matkalle ottamaan kuvia, mutta autosta puiston alueella ei saa poistua. Jäätiin leirintäalueelle, johon kasattiin teltat ja Wayne alkoi tekemään ruokaa. Mentiin pienellä porukalla uimaan leirintäalueen altaalle, jonka vesi oli mukavan lämmintä (meidän kämpän altaan vesi on kylmää) ja allas suuri. Uimisen ja syömisen jälkeen mentiin pimeän tultua eläinten juottoaltaalle katsomaan, näkyiskö elukoita. Siellä on pieni katsomo turisteille, aidan ja kallion alapuolella on sitten iso lammikko, josta eläimet käy juomassa. Oltiin käyty jo ennen ruokaa katselemassa tuloksetta. Ruoan jälkeen mentiin Joonaksen ja Jonnan kanssa vielä takaisin ajatuksena, että ennen ei lähdetä, kun joku eläin on nähty. Lähes puolentoista tunnin odottelun jälkeen alkoi kuitenkin hyttyset ja väsymys ärsyttää ja päätettiin, että lähdetään. Juuri kun oltiin kävelemässä poispäin, kuultiin ääntä. Nähtiin kolme aivan valtavan kokoista sarvikuonoa. Kyseiset eläimet oli todella suuria ja vähän jopa pelottavia, kun oltiin niin lähellä.

Aamulla vain noin viiden tunnin yöunien jälkeen heräsin uuteen päivään. Kuulin heti, että osa oli jo lähtenyt juottoaltaalle kuultuaan leijonien ääntä. Riensin myös katsomaan, mutta ikävä kyllä leijonia ei nähty, niiden huuto kyllä jostakin kuului. Aamiaisen jälkeen lähdettiin ajamaan taas ja leijonia metsästämään. Ikävä kyllä leijonia ei nähty, mutta jälleen muita eläimiä kyllä. Nähtiin mm. loputtomasti jo aiemmin blogissa kuvaamiani knu-antilooppeja, jotka on muuten varmasti maailman rumimpia eläimiä. Muita näkemiämme eläinlajeja oli mm. magnusti, orynx, hyeena ja haisunäätä (niitä meni meidän telttojen lähellä).

Käytiin purkamassa leiri ja lähdettiin taas tienpäälle. Viitisen tuntia ajettuamme saavuimme Swakopmundiin, joka on Atlantin rannalla sijaitseva saksalaistyylinen kaupunki. Kaupungissa huomasi heti, että siellä asuu edelleen paljon saksalaisia. Väestö tuntui olevan suurimmalta osin valkoisia. Talot oli hienompia eikä yhdelläkään näkynyt piikkilankaa piha-aidan suojana. Talo, jossa majoituimme, sijaitsi myös lähellä merenrantaa, ja käytiinkin illalla pienellä kävelyllä. Saatiin taas tosi hyvää ruokaa (Wayne on opiskellut Malesiassa master chefiksi), ja käytiin mahat täynnä nukkumana.

Aamulla herättiin ajoissa ja lähdettiin käymään parin eri firman toimistolla, jotka molemmat tarjoaa erilaisia aktiviteetteja turisteille. Ensimmäisessä käytiin juttelemassa laskuvarjohypystä, jonka osa meistä oli aikeissa hypätä. Sitten mentiin toiseen paikkaan, jossa päästiinkin heti tositoimiin. Lähdettiin 90 minuutin ajelulle dyyneille, saatiin jokainen allemme oma mönkijä. Mukaan lähti kaksi opasta. Maisemat dyyneillä oli hienoja ja ajaminen oli kivaa! Ikävä kyllä ajoin viimeisenä, ja mun edellä ajoi toinen ohjaajista. Jostakin syystä ohjaaja tuntui olevan lähinnä sunnuntai-ajelulla, edessä mennyt opas ja muut ajoi paljon kovempaa kuin minä ja edelläni mennyt opas. Dyyniä ylöspäin ajettaessa opas näytti aina, että lisää kaasua, mutta heti kaasua lisätessäni saavutin oppaan ja turvaväliä oli hyvin vaikea ylläpitää.

Mönkijäajelun jälkeen mentiin ratsastamaan kameleilla. Tääkin oli mulle alkuun korkeanpaikankammon vuoksi ehkä hivenen vaikeeta, etenkin kun kameli pomppas aivan omia aikojaan nopeesti ylös maasta. Hetken päästä pystyin kuitenkin rentoutumaan ja nauttimaan maisemista. Tämän huvin koettuamme lähdettiin ajamaan n. 30 km päähän Walvis Bayhin. Alue oli tosi kaunista ja selvästi varakkaamman väen asuinaluetta, talot oli hienoja ja kalliin näköisiä. Rannassa nähtiin paljon flamingoja. Yritin mennä lähemmäs niitä, jotta saisin kunnon kuvan. No, liukastuin mutaan ja sotkin aika näyttävästi niin kenkäni kuin housunikin mustaan mutaan. Matka takaisin Swakopiin tehtiinkin sitten hienoisessa kalanhajussa.

Seuraavana päivänä osa meistä otti suunnan laskuvarjohyppyyn. Itse lähdin mukaan katsojan roolissa. Halu hypätä oli kyllä suuri, mutta korkeanpaikankammo vei vielä tällä kertaa voiton. Yksi paikan työntekijöistä kyllä sanoi, ettei ylhäällä edes huomaa, kuinka korkealla ollaan. Hyppy tehdään muistaakseni 3000 m korkeudesta. Hypänneet kertoi, että kokemus oli aivan mahtava ja vapaapudotuksen tunnetta ei voi sanoin kuvailla. No, ehkä hyppään itse myöhemmin.

Illalla käytiin vielä koko porukalla ystävänpäivän illallisella ja lähdettiin ajamaan Windhoekiin. Puolenyön aikaan saavuttiin kotiin. Reissu oli tosi kiva, vaikka pidempäänkin oisin voinut ehdottomasti olla. Swakopin ilmasto tuntui jäätävältä, kun on nyt yli kuukausi eletty täällä sisämaan lämmössä. Rannikkokaupungissa paleltiin aamulla 15 asteen lämpötilassa ja päivälläkin oli jäätävä tuuli. Sossusvlein aavikoillehan piti myös tällä reissulla mennä, mutta ikävä kyllä siellä oli leirintäalueet täyteen varattu. Koko matka oli kuitenkin ihan huippu ja oon tosi onnellinen porukasta, joka meillä täällä on! Tuntuu, että ois tunnettu paljon pidempäänkin, vaikka ei täällä loppujen lopuksi oo vielä pitkään oltu.

Huomenna aloitellaan jälleen yövuoroja päivystyksessä. Sunnuntaina ollaan vissiin menossa jonnekin n. 300 km päähän metsästämään niitä leijonia, kun Wayne oli hyvin pettynyt kun ei niitä nähty. Kyseinen paikka on ilmeisesti joku, mihin pelastetaan loukkaantuneita villieläimiä ja palautetaan myöhemmin luontoon. Siellä on ilmeisesti myös pennusta asti elokuviin jne. koulutettuja eläimiä ja ilmeisesti esim. leijonaa pääsee silittämään!

Ensi viikolla tänne meidän kanssa muuttaa myös kaksi muuta ensihoitajaopiskelijaa mein koululta. Sit voidaankin alkaa suunnittelemaan reissua Victorian putouksille, jonne ihan varmasti haluun mennä.

Ai niin, aiemminhan taisin kehaista, että ollaan menossa ambulanssiin tekemään yksi vuoro. Pieni mutka ilmaantui kuitenkin matkaan, ja pelastuslaitoksen esimies halusi koulultamme jonkun kirjeen, jossa pyydetään opetusta meille ambulanssissa. Sellainen onneksi saatiin, joten jospa nyt päästäisiin jossakin kohtaa tarkkailemaan paikallista ensihoitoa.

Mutta summa summarum, että kaikki täällä puolen maapalloa edelleen siis enemmän kuin hyvin! Koti-ikävä ei vaivaa, vaan nautitaan ajasta täysin rinnoin. Nyt tähän postauksen päätteeksi jälleen kosolti reissukuvia!

PS. Seuraan täällä myös Suomen kuulumisia. Mitkä on nämä ensi kesän Kotkan Meripäivien esiintyjät??? Eipä tartte lippua ostaa.