"Car accident, possible fatalities"

Taas olis takana mielenkiintoinen viikonloppu työn merkeissä, joka piti sisällään myös mulle aivan uudenlaisen kokemuksen.

Torstaina mentiin yövuoroon päivystykseen, ylläripylläri. Sijoituin Surgery Corneriin, jossa hoidin kolmea potilasta yön aikana. Yksi potilaista nautti lisähappea, joten ajattelin aikani kuluksi tarkistaa saturaation ja muut vitaalit. Tarkistin potilaan passista, että aiemmat arvot olivat normaalit. Yllätyksekseni vitaaleissa oli tällä kertaa viitearvoissa ainoastaan saturaatio, tämäkin lisähapella. Potilas oli voimakkaan hypertensiivinen, verenpaine 270/146, syke 110, verensokeri 22,2 ja lämpö 38. Potilaalla ollut kondomiurinaali oli myös irronnut, joten koko vuode oli kastunut. Informoin asiasta lääkäriä, joka määräsi potilaalle Actrapidia (insuliini), amlodipiiniä i.v. verenpainetta laskemaan sekä Paracetamolia kuumetta alentamaan. Katetroin potilaan ja otin verinäytteitä sekä seurasin vitaaliarvoja.

Myöhemmin hoidin potilasta, joka oli halvaantunut alaraajoista 13 vuotta sitten, kun potilasta oli ammuttu selkärankaan. Potilas oli pyörätuolissa, ja hakeutui nyt hoitoon kivuliaiden painehaavojen vuoksi. Avustin potilaan tutkimuspöydälle ja lääkärin katsottua haavat ja otettua niistä bakteeriviljelyt vein potilaan surgery roomiin hoitaakseni haavat. Haavanhoito on mulle jonkinsortin intohimo ja teen sitä mielelläni. Tosin täällä homma oli vähän toinen, kun ei ollutkaan käytössä tuttuja ja turvallisia Sorbactia ja Aquaceliä, joita mielestäni nämäkin haavat olis kyllä kaivanneet. Puhdistin haavat ja tutkin niiden syvyyden, yritin tuloksetta poistaa haavoilta katetta (yritin myös pehmittää keittosuolahauteella tuloksetta). Lopulta oli tyydyttävä vain sullomaan haavojen sisään Betadinellä kostutetut taitokset ja lyötävä päälle haavasidokset.

Haastattelin potilasta tämän elinoloista, potilas kertoi asuvansa yksin eikä tällä ollut ketään joka auttaisi. Myös ravitsemustila oli heikko (joten tietysti myös haavojen paranemisen ennuste on huono). Lääkäri kertoi minulle, että potilas tulee olemaan sairaalassa niin kauan, että haavat on parantuneet. Tiedossa oli siis potilaalle hyvin pitkä hoitojakso.

Yövuoron jälkeen otettiin aamulla suunta kohti sovittua tapaamista MVA Fundin ensihoitajan kanssa. Oltiin saatu edellisenä päivänä kuulla, että pyyntömme päästä ambulanssiin on hyväksytty. Käytiin tutustumassa heidän toimitiloihinsa ja juttelemassa heidän toiminnastaan. Mun vuoroni mennä ambulanssin matkaan koittikin jo samana iltana!

MVA Fund on siis yksityinen palveluntuottaja, joka vastaa ainoastaan liikenneonnettomuuksiin, oli kyseessä sitten auto-onnettomuus tai yliajo. MVA kuulemma myös toimii vakuutuksena potilaille, eli kaikilla onnettomuuden uhreilla on mahdollisuus päästä hoitoon yksityiseenkin sairaalaan ekonomisesta statuksesta riippumatta. MVA Fund maksaa hoidon kustannukset 1,5 miljoonaan asti. Rahoituksen he saavat ilmeisesti polttoaineesta - jokaisesta litrasta, jonka namibialaiset tankkaavat, menee muutama sentti rahastolle.

Namibialaisessa systeemissä on eritasoisia ensihoidon koulutuksia:


Basic Life Support - 6 vko (ensiapukurssin tyylinen, haavansidontaa, ilmatien avaus jne)

Intermediate Life Support - 6 kk (vähän vaativampi, vaaditaan 1000 h tyokokemus ambulanssista)
Emergency Care Technician - 2 v (vähän Advanced Life Supportia matalatasoisempi koulutus, ei esim. saa intuboida tai antaa kaikkia lääkkeitä)

Advanced Life Support - 3 v (vaativampaa hoitoa, voi esim. intuboida, antaa kaikkia ambulanssin valikoimassa olevia lääkkeitä, tarjoaa MVA:lla myös konsultaatiota kaupungin ambulansseille)

Työskentelin yön ambulanssissa, jossa oli Basic-tasoinen hoitaja sekä Emergency Care Technician. Lisäksi ympäri vuorokauden päivystää ALS-ensihoitaja, joka hälytetään vaativimmille keikoille. Tuona yönä päivysti Julian, jonka ammattitaitoa oli pakko ihailla. Vasta 23-vuotiaana hän oli työskennellyt jo kaksi vuotta kyseisessä tehtävässä, jossa vastuu valtava.

Yön aikana osallistuttiin kolmelle keikalle, joista kahdella ensimmäisellä ei sattunut henkilövahinkoja. Kolmannelle keikalle lähdettiin kiireellä puhelinpäivystäjän ilmoitettua onnettomuudesta, jossa oli myös mahdollisia kuolonuhreja. Ajettiin noin 160 km/h suunnilleen 70 kilometrin matka Rehobothiin, jossa oli sattunut kahden henkilöauton ja traktorin kolari. Saavuttiin onnettomuuspaikalle, ja paikalla olikin melkoinen kaaos. Ihmisiä oli afrikkalaiseen tapaan aivan valtavasti ja mielestäni vähän liikaakin. Oli vähän epäselvää, kuka tilannetta johti. Havaittiin meidän ensihoitaja Julian yhden auton konepelliltä, jossa hän hoiti tuulilasin läpi etupenkillä olevaa pientä tyttöä. Lapsi nostettiin hetken päästä pois autosta ja siirrettiin ambulanssiin. Potilas oli arvioidakseni n. 5-vuotias. Lapsi oli tajuton ja hänellä oli vuotava haava päässään. Ambulanssiin siirryttyä hänet intuboitiin. Parhaimmillaan ambulanssin sisässä oli 7 ihmistä häntä hoitamassa.

Istuin etupenkille ja lähdettiin kuljettamaan potilasta läheiseen St. Maryn sairaaalaan. Matkalla potilasta alettiin elvyttää ja sairaalalle päästyä ja lääkärin tavattua potilaan elvytys päätettiin ikävä kyllä lopettaa tuloksettomana. Tunnelma oli vakava ja ensihoitajat surun murtamia. Kuulin ohjaajiltani, että tämä oli heille kolmelle nyt kolmas onnettomuus, jossa menetettiin lapsipotilas. Ensihoitajat pitivät sairaalan pihassa heti debriefingin ja käsittelivät asiaa. Onnettomuudessa kuoli viisi ihmistä, vain kolme selvisi elossa, kellään heistä ei tietääkseni ollut henkeä uhkaavia vammoja. Tehtäväksemme jäi siirtää yksi potilas Windhoekiin, jolla oli kallonmurtuma kolmesta kohtaa sekä murtuma kädessä. Silmät olivat turvonneet umpeen. Windhoekiin päästyämme potilas alkoi virkistymään ja kyselemään tytärtään - minulle selvisi, että aiemmin kuollut potilas oli tämän potilaan tytär.

Loppuyö oli hiljainen ja päivystettiin toimistolla. Kokemuksena tämä oli mielenkiintoinen, en ole aiemmin ollut ambulanssissa enkä onnettomuuspaikalla. Toivoin vain, että olisin voinut olla enemmän avuksi. Olen tottunut tietämään mitä teen, ja tunnen sairaalan sisäisen maailman mielestäni kuin omat taskuni. Nyt olin aivan uudessa tilanteessa ja jouduin tyytymään havainnoijan rooliin. Olen ehkä menossa myöhemmin vielä tutustumaan tarkemmin ALS-ensihoitajan työnkuvaan, tätä odotan innolla.

Eilen lauantaina sitten lähdettiin taas kohti yövuoroa päivystyksessä - osasin odottaa kiireistä yötä, sillä osalla kansalaisista oli ollut nyt palkkapäivä. Sitähän tästä yöstä sitten taas tulikin, ajoittain koko päivystys vaikutti kaoottiselta ja potilaita oli käytävät pullollaan. Aloitin työskentelyn Emergency arealta, mutta ajauduin auttelemaan myös kirurgialla ja lopulta varsinainen työrupeama odottikin elvytyshuoneessa.

Tästä yöstä jään muistamaan erityisesti yhden potilaan. 39-vuotias mies saapui päivystykseen klo 22.40 jouduttuaan puukotetuksi. Puukotushaavat oli rintakehällä ja niskassa. Potilaalla epäiltiin kliinisen kuvan perusteella veri-ilmarintaa ja hänet vietiin elvytyshuoneeseen dreenin laittoa varten. Dreeni saatiin paikalleen ja minä ja Jonna saatiin tämän jälkeen tehtäväksemme ommella potilaan haavat. Teimme työtä käskettyä, jonka jälkeen potilas vietiin röntgeniin. Noin tunnin kuluttua tästä potilas kiidätettiin taas elvytyshuoneeseen haavojen alettua vuotaa runsaasti. Jo aiemmin oli ollut epäilys jonkin suuren suonen vuodosta, ja nyt tämä epäilys alkoi vahvistua. En muista ihan tarkalleen miten homma tästä eteni, mutta jossakin kohtaa jäin huoneeseen potilaan ja yhden paikallisen ensihoitajaopiskelijan kanssa. Aloin huolestua potilaan tilasta hengitystyön muututtua vaikeamman oloiseksi sekä tajunnantason laskettua merkittävästi. Kävin informoimassa asiasta lääkäriä, ja palattuani takaisin havaitsin potilaan olevan huoneessa yksin. Täällä tuntuu siis olevan opiskelijoiden mielestä ihan ok jättää tajuton potilas yksin elvytyshuoneeseen. Havaitsin edelleen potilaan hengityksen olevan heikkoa, annoin potilaalle lisähappea. Nyt uutena vaaranmerkkinä huomioin potilaan kylmähikisyyden. Sain vihdoin käyttööni myös vitaaliarvot, saturaatio oli 89 % ja verenpaine 68/26. Totesin opiskelijalle potilaan tarvitsevan toisen iv.-yhteyden, käskin alkaa valmistelemaan sitä ja juoksin hakemaan lääkärin. Lääkäri tuli katsomaan potilasta ja totesi potilaan tarvitsevan hätäverta (mittasin  Hb:n joka oli laskenut 137:sta 107:ään), pyysi minua hakemaan toisen lääkärin paikalle ja lähti itse hoitamaan veret paikalle. Nesteytimme potilasta Voluvenillä, jolla ei ollut vastetta paineisiin. Ehdotin lääkärille noradrenaliinia, ja sainkin määräyksen tätä potilaalle antaa. Ikävä kyllä lääkettä ei lopulta päivystyksestä löytynyt. Potilas oli tullut hivenen tajuihinsa ja riuhtoi hyvin aggressiivisesti vuoteella, joten sedatoin potilasta i.v. Diatsepaamilla (hoitajia ei ollut missään, en toki ihan yksin toiminut vaan lääkäri oli paikalla). Hätäverien saavuttua tuli myös hoitaja käymään paikalla ja pyysi minua hoitamaan verensiirron.

Potilaan GCS oli hyvin matala eikä potilas kyennyt pitämään ilmatietään avoinna, lopulta myös saturaatiot alkoivat laskea. Päätettiin intuboida potilas. Kahden lääkärin yritettyä ainakin 10 kertaa intubaatiota tässä onnistumatta tuli paikalle vihdoin lääkäri, joka tässä onnistui. Jatkuvasti takykardisena ollut potilas oli nyt bradykardinen (syke oli luokkaa 30-40), ja alkoi lopulta käydä asystolenkin puolella. Lopulta potilaan rytmi jäi kokonaan asystoleen ja aloitettiin paineluelvytys. Välittömästi aloitetusta ja mielestäni laadukkaasta elvytyksestä huolimatta ei potilasta saatu pelastettua, ja elvytys lopetettiin klo 03.48. Hetken jo ajattelin, että kerrankin saatiin potilas elvytettyä, mutta lääkäri totesi monitorilla näkyvän hitaan rytmin olevan vain pulssiton rytmi, eli monitorissa näkyy rytmi, mutta pulssia ei potilaalta silti löydy.

Kotiin sai yövuorosta palata taas kaikkensa antaneena ja fiiliksellä, että myös koko osaaminen oli taas käytössä. Voitte uskoa, että uni maittoi ja hyvin. Huomenna pitäisikin sitten ottaa aamulla suunnaksi Home of Good Hope, jonne on tulossa amerikkalaisia lääkäreitä tutkimaan lasten terveydentilaa.

Eetu

Kyamk & Saimia united

 

Namibia

Ajattelin nyt kirjoitella vähän namibialaisesta kulttuurista ja maasta muutenkin näin minun näkökulmastani.

Tervehdykset

Ihmiset ovat pääasiassa hyvin ystävällisiä ja kuten monessa muussakin maassa, myös täällä on tapana tervehtiä ihan tuntemattomia kadulla. Ihmisiä kutsutaan usein nimillä "boss", "mama", "papa" jne. Vähän tutumpia tervehditään usein kättelemällä, ylävitosilla tai taputtamalla olkapäähän.

Ruoka ja juoma

Ruoka täällä on pääsääntöisesti melko samanlaista kuin esim. Suomessa. Lihaa syödään paljon. Braai on sana monella tarkoituksella: sillä voidaan tarkoittaa sekä grillattua lihaa että grillaamista, mutta se voi myös viitata sosiaaliseen tapahtumaan, kun ihmiset kerääntyvät yhdessä grillaamaan. Braaia saa täällä helposti, myyntikojuja on sekä kadunvarsilla että esimerkiksi baarista voi braaia nälän iskiessä ostaa.

 Kapana on myös grillattua lihaa, jota myydään Katuturan slummikaupunginosassa. Kapana grillataan kadunvarrella, jossa sitä myös myydään. Ihmisiä saapuu myös muualta maistelemaan kapanaa. Kuulemani mukaan sitä ei tosin kannata syödä, koska täällä on runsaasti kärpäsiä ja niillä ikävä kyllä tapana munia suojaamattomaan ruokaan.

Paikalliset oluet ovat kansalaisten suuressa suosiossa. Oluet kuten Tafel ja Windhoek ovat vaaleita ja maistuvat mun makuun melko samanlaiselta kuin esim. Heineken. Kuitenkin Windhoek Lagerin vertaaminen Heinekeniin saa paikalliset kertomaan välittömästi, ettei näitä saa verrata keskenään.

Hanavesi on muuten täällä myös juomakelpoista, joskin olen eurooppalaista vatsaani siltä halunnut kuitenkin suojata; koska maa kärsii jatkuvasta kuivuudesta, joudutaan veteen laittamaan paljon aineita, jotta se pysyy puhtaana. Maku on järkyttävä.

Liikenne

Kuten aiemminkin oon tainnut mainita, liikenne täällä on ihan kreisiä. Suojateitä löytyy ehkä pari suurella säteellä, liikennevaloissa jalankulkijalle vihreä palaa noin nanosekunnin. Keskustassa tien saa ylittää henkeään uhmaten. Takseja käytetään paljon, ja se tuntuu olevan hyvin suosittu elinkeino köyhemmän väestön keskuudessa. Taksikuskit ajavat kuin heikkopäiset ja luulevat voivansa pysähtyä mihin vaan ottamaan asiakkaita kyytiin. Taksin hinta on vakioitunut 10 NADiin, mutta jos vaikutat vähänkin turistilta, koitetaan sinulta helposti pyytää 30 NADiakin. Paikalliset eivät tunnu juurikaan käyttävän turvavöitä, ja esimerkiksi kaikissa takseissa ei toimivia sellaisia edes ole.

Kieli

Täällä puhutaan paljon eri kieliä. Virallinen kieli on englanti, jonka lisäksi hyvin suuri osa väestöstä tuntuu puhuvan afrikaansia. Afrikaans on hollannin ja saksan kieliä muistuttava kieli. Lisäksi puhutaan paljon eri heimojen kieliä kuten heroron kieli, lozi, naman kieli ja oshivambo. Myös saksalaisia asuu täällä edelleen paljon, joten saksaakin puhuvia löytyy.

Matkailijan näkökulmasta

Näin matkailijan näkökulmasta voin sanoa, että Namibia on pääsääntöisesti hyvin turvallisen oloinen maa. Normaalia varovaisuutta noudattamalla selviää hyvin; pimeällä ei tule liikkua yksin, suuria rahasummia ei tule kantaa mukana eikä arvokasta omaisuutta pitää esillä. Paikalliset saattavat olla välillä temperamenttisia joten esim. humaltuneen paikallisen kanssa en alkaisi mistään väittelemään.

Pienempien kaupunkien turvallisuudesta en osaa sanoa. Windhoek on hyvin teollistuneempien maiden oloinen pääkaupunki, ja hyvin siisti sellainen. Roskia ei juuri kaupungilla näe, mutta virtsan haju on ajoittain päätä huimaava, kun paikalliset ilmeisesti kuseskelevat minne sattuu.

--

Suosittelen lämpimästi kaikille matkustamista Namibiaan ja kaikille harjoitteluvaihtoa harkitseville Namibiaa kohteeksi. Vaikka kaikki täällä tapahtuu aivan liian hitaasti ja välillä menee hermo jatkuvaan odotteluun, kaikki juomani nesteet haihdutan tuplana hikoilun muodossa ja PepsiMaxia löytyy vain valikoiduista ruokakaupoista, on tämä maa silti onnistunut tekemään vaikutuksen.

Terveisiä,

Eetu

Töitä ja safari

Täällä heräillään neljän yövuoron jälkeisestä koomasta. Muutama päivä sitten pahoin polttamani vatsanahkakin alkaa olemaan jo valmis uuteen kärvennykseen, mutta ulkona se vaan pitelee pilvistä ja vähän viileetäkin säätä.

Torstaina tosiaan aloitettiin yövuorot. Edelleen oon viihtynyt siellä päivystyksessä, vaikkakin nyt on ollutkin tarkoitus olla teho-osastolla. Katuturan teho ei kuitenkaan Joonaksen ja Jonnan puheiden jälkeen ole kovin houkutellut, ja koen oppivani päivystyksessä paljon ja pääseväni kokemaan kaikenlaista. Nyt alkavalla viikolla tosin ollaan menossa pariksi päiväksi tutustumaan Central Hospitalin teholle, joka ainakin viihtyvyydeltään on huomattavasti mukavampi paikka työskennellä.
Nyt jo pelottaa ajatus heräämisestä aamuvuoroon, ahdistavaa.

Ensimmäinen yö oli melko hiljainen. Saatiin kyllä loppuyöstä Tiinan kanssa potilaaksemme eräs ehkä hivenen haastava potilas, kun lääkäri pyysi meitä hänet hoitamaan. Ilmeisesti jo kaksi sairaanhoitajaa oli lääkärille luvannut potilaan hoitaa, mutta olivat sitten liuenneet paikalta haistettuaan potilaasta lähtevän melko tajunnanräjäyttävän tuoksun. Voi, kun Suomessakin olisi joskus mahdollista valikoida potilaitaan kuten täällä. Meillä moinen käytös olisi kuitenkin melko epäammattimaista. No, me otettiin haaste vastaan ja alettiin töihin. Potilas oli muistaakseni lyönyt päänsä johonkin, ja saanut vuotavan, ommeltavan haavan päähänsä. Lisäksi potilaalle oli kehittynyt subduraalihematooma eli kovakalvonalainen verenvuoto. Potilas oli myös vahvasti päihtynyt (nyt jo sammumispisteessä), eikä tuntunut ymmärtävän englantia. Nämä seikat lisäsivät haastetta peliin ja lopulta kestikin hyvä tovi, että oltiin saatu potilaasta määrätyt laskimonäytteet, kanyloitua potilas uudestaan (oli levottomuuttaan saanut jo kaksi kanyylia irtoamaan) ja ommeltua haava. Lopulta kuitenkin onnistuttiin ja tähän rupeamaan olikin hyvä päättää ensimmäinen yö.

Perjantaiyö oli myös hämmästyttävän hiljainen, eikä mieleen jäänyt oikeastaan kuin yksi potilas. Oltiin jälleen jo tavaksi muodostuneella lailla istuskelemassa sairaalan ulkopuolella vaanimassa mahdollisia potilaita, kun avolava-auto kaahasi älytöntä ylinopeutta sairaalan pihatietä päivystyksen ovelle. Ampaistiin ottamaan potilasta vastaan, ja kyseessä oli 18-vuotias nuori nainen, joka oli juonut lähes pullollisen jotakin kemikaalia, käsittääkseni jotain kodin putkimiehen tapaista. Jälleen sai vaan ihmetellä, miten kaikki oikeasti kriittiset ja välitöntä hoitoa vaativat potilaat tuodaan tänne omaisten kyydillä, kun taas ambulanssilla tulevat potilaat valittavat tyyliin kaksi viikkoa sitten alkanutta yskää, jonka oirekuva on tänään sitten komplisoitunut potilaan aivastettua. Potilas otettiin sisälle, avattiin suoniyhteys ja jäätiin seurailemaan tilaa.  Hänestä otettiin röntgenkuvat, joista selvisi, ettei kemikaali ollut ainakaan aiheuttanut perforaatiota (puhkeamista) ruoansulatuskanavaan. Parin tunnin kuluttua potilas intuboitiin ja sedatoitiin ja taidettiin viedä teho-osastolle. Itse hoidin tällä välin jo muita potilaita, joten en ole aivan varma tytön kohtalosta. Lopetettiin yö aika lyhyeen, kun viimeisetkin potilaat alkoi olla jonosta vastaanotettu.

Lauantaina päätettiin uhmata unentarvettamme ja mennä vielä yöksi töihin, vaikka klo 03 olikin tarkoitus ottaa suunta Harnasiin safarille. Lisäksi tänne oltiin luvattu kovaa myrskyä ja mahdollisesti jopa pyörremyrskyä jonnekin päin Namibiaa (sama myrsky tappoi Mosambikissa 7 ja jätti tuhansia kodittomaksi), joten aavisteltiin, että potilaita riittäisi. Lopulta myrskyä ei kuitenkaan tullut, kova rankkasade kylläkin. Saavuttuamme sairaalalle ajauduimme välittömästi elvytyshuoneeseen, jossa hoidettiin kahta potilasta. Toinen oli muistaakseni 6-vuotias poika, joka oli hukkunut ja elvytetty. Potilas siirrettiin myöhemmin Centralin teholle, jonne Joonas oli tätä mukana siirtämässä ja kertoi, että matkalla potilas oli tullut tajuihinsa. Toinen potilas oli keski-ikäinen mies, joka oli selittämättömästä syystä alkanut aggressiiviseksi ja jouduttu sedatoimaan tämän käytyä ensihoidon kimppuun.

Aloitettuamme heti uurastuksen ei loppua sitten heti näkynytkään. Hoidin koko yön lähes pelkkiä akuuttipotilaita. Tosin näinhän sen kuuluisi ollakin, kun päivystyksessä ollaan. Illan ensimmäinen potilaani elvytyshuoneesta vapauduttuani oli nainen, joka oli viidennellä kuulla raskaana ja sai keskenmenon. Ambulanssi toi potilaan ja jätti hoitooni kertomatta sen enempää esimerkiksi kuljetuksenaikaisesta voinnista. Potilas vaikutti kliinisesti hyvävointiselta, ja jouduin odottelemaan monitorin vapautumista. Jonkin verran emätinverenvuotoa oli havaittavissa, matkan aikana kroonikkosuoja oli kastunut verenvuodosta. Hetken päästä potilas alkoi olemaan hieman kylmähikinen, mutta koki edelleen vointinsa hyväksi. Viimein sain monitorin käyttööni ja sieltä seurasikin hienoinen yllätys, potilaan verenpaine oli vain 55/26. Kurkattuani peiton alle havaitsin verenvuodon yltyneen hyvin runsaaksi. Pyysin Jonnan apuun, joka mittasi potilaan hemoglobiinin; 54, eli hyvin alhainen. Ambulanssin avaama suoniyhteys oli tietysti tukossa (täällä kanyylit menevät tukkoon jatkuvasti, täällä tuntuu olevan ihan normaali tapa jättää tyhjät tippapussit roikkumaan ja välillä asetella nesteet sängylle odottelemaan telineen löytymistä tai kun potilas siirretään - hepariinia tai Q-sytejä ei täällä käytetä), joten aloin huuhtelemaan sitä. Koitettiin myös avata toinen suoniyhteys, mutta potilaalta ei löytynyt suonen suonta. Lopulta lääkäri usean yrityksen jälkeen sai kanyloitua potilaan. Potilasta alettiin siirtää gynekologian huoneeseen, jonka ovesta sänky ei mahtunut. Lääkäri kysyi, voiko potilas kävellä, johon totesin, että Hb on vain 54 (itse en kävelyttäisi). Ilmeisesti lääkäri ei ihan pointtiani tajunnut, vaan kysyi uudestaan, voiko potilas kävellä. Vastasin sitten että ei, ja lopulta potilas nostettiin lakanan kanssa huoneeseen. Ergonomisia työasentoja tuli vähän ikävä.

Emergency arealla lepäsi eräässä vuoteessa hyvin levottoman oloinen nainen. Kuulin naisen kärsivän vatsakivuista, ja ajattelin, että potilaan asento on kuin synnytyksessä. Seuraavaksi kuulinkin hoitajan kysyvän tältä, onko tämä ensimmäinen raskaus. Potilaan vastattua ei kertoi hän tämän tuntuvan synnytyskivulta. Hoitaja tivasi, miksei potilas heti kertonut. Ajattelin, että nyt potilas varmasti siirretään synnytysosastolle. Kanyloidessani erästä potilasta kuulin verhon takaa kovan lorahduksen, ja tajusin, että potilaalta meni lapsivedet. Alle viisi minuuttia myöhemmin potilas oli synnyttänyt siinä verhon takana. Harmitti, etten ehtinyt seuraamaan tilannetta, kun itselläni oli potilaan haastattelu kesken ja toinen odottamassa suoniyhteyttä. Elina ja Jonna lähtivät lääkärin kanssa hoitamaan lasta elvytyshuoneeseen. Kuulemani mukaan lasta ventiloitiin, kun vihdoin oli jokin edes lähelle tarpeeksi pieni maski löydetty. Kuitenkin yritykset pelastaa lasta osoittautuivat toivottomiksi, potilas oli vain 600 g painava ja raskaus kuudennella kuulla. Uskoakseni Suomessa tämän ikäisellä vastasyntyneellä mahdollisesti voisi olla verrattain hyvätkin mahdollisuudet selviytyä, toki meillähän on huomattavasti paremmat välineet ja laaja osaaminen.

Saatuani hommani tehtyä riensin elvytyshuoneeseen, jonne tuotiin jälleen potilasta. Potilas oli tuntematon yliajon uhri, kuljettaja oli paennut paikalta. Potilas oli tajuton, eikä hengittänyt itse. Jouduimme tyytymään käsiventilaatioon, kun päivystyksen ainoa ventilaattori oli edelleen käytössä siirtoa odottavalla elvytetyllä pojalla. Potilaalta leikattiin vaatteet päältä ja lääkäri tutki potilaan. Tutkimusten jälkeen päätettiin potilas lähettää tietokonetomografiaan Centraliin. Jo meille tutuksi käynyt lääkäri Martha aneli kädet ristissä, että lähdettäisiin Jonnan kanssa potilasta siirtämään, kun hänellä on niin paljon potilaita odottamassa (täällä siirrolle lähtee aina mukaan päivystyksestä lääkäri tai ainakin hoitaja). No, mehän oltiin oikeastaan jo päätetty tunkea mukaan, joten vastattiin myöntävästi. Koska ventilaattori tosiaan oli käytössä, piti potilasta ventiloida koko matka. Tässä tulikin jo ensimmäinen haaste, kun potilasta oli lähdössä siirtämään eri ambulanssi. Meidän hengityspalje oli käytössä siirrolla teholle, eikä toista löytynyt mistään. Siirtoambulanssin hoitaja sanoi, ettei heiltä paljetta löydy. Jonna lähti jostain metsästämään ambua, mutta lopulta sieltä lanssistakin sitten sellainen saatiin. Matka pääsi viimein alkamaan. Reissussa kesti odotuksineen varmasti lähemmäs kaksi tuntia, joten alkoi loppua kohti pikkuisen sormet väsymään käsiventilaatioon. Takaisin Katuturaan saavuttuamme potilas käytettiin vielä röntgenissä ja siirrettiin sitten teholle, en tiedä tarkemmin hänen vammoistaan tai jatkohoidosta.

Vielä ennen lähtöä hoidettiin Jonnan kanssa yksi potilas, jolla oli kaksi ommeltavaa haavaa päälaella. Tsemit sille, joka ne ompeleet myöhemmin saa poistaa. Toisella haavalla oli hyvin rosoinen haava, jonka keskellä oli joka puolelta irtonainen ihoriekale. Jouduin ompelemaan vähän sieltä sun täältä kursiakseni ihon kasaan, ja aikamoinen sekasotkuhan siitä tuli. Toimin kuitenkin hoitajan ohjeiden mukaan, joten mua ei tästä voi syyttää 😂 

Koitti aika lähteä kämpille, vaikka mieli olisi tehnyt jäädä vielä. Potilaita jäi päivystykseen vielä pilvin pimein ja mielenkiintoisia ja opettavaisia tapauksia olis ihan varmasti riittänyt. Lähtö Harnasiin kuitenkin läheni. Kyseessä on siis paikka, jonne on pelastettu loukkaantuneita villieläimiä. Ilmeisesti siellä on myös joku, jota on pennusta asti koulutettu elokuviin ym. Bussissa tuli nukuttua, ja varmaankin neljän tunnin ajomatkan jälkeen saavuttiin perille. Isolla piha-alueella asusteli apinoita, aasi, hevonen, mangusteja, kissoja ja koira. Aasi juoksi välillä kovaa kohti ja oli vähän pelottava.

Aamiaisen jälkeen lähdettiin safarille. Safarilla meidän opas kertoi meille paikan toiminnasta ja kaikista siellä olevista eläinlajeista. Mukana oli paikan vapaaehtoisia, jotka ruokkivat eläimiä. Eläimet ruokitaan kaksi kertaa päivässä, vaikkakin ne elävät siis tavallaan vapaana luonnossa (kaikilla hyvin laajat luonnonmukaiset alueet, aidattu tokikin). Osa eläimistä palautetaan joskus luontoon. Osaa ei kuitenkaan voida, sillä ne tottuvat siihen, että ihmiset ruokkivat niitä.

Opittiin paljon eri eläimistä, esimerkiksi eräs apinalaji on hyvin vaarallinen ihmiselle. Ihmisen mennessä liian lähelle apina hyökkää suoraan suuriin kaulavaltimoihin tappaen ihmisen, kun taas ihmisen ollessa maassa apina hyökkää ihmisen jalan kimppuun. Käytyämme häkin ulkopuolella näitä katsomassa oli vähän karmivaa havaita yhden istuvan vapaana puun oksalla. Tämä oli ilmeisesti kuitenkin vaaraton yksilö. Lisäksi aivan meidän vierellä tepasteli villisikaperhe.

Nähtiin myös ne kauan odotetut leijonat! Todella isoja ja komeita kissaeläimiä. Menin kerran vahingossa liian lähelle aitaa (halusin kuvan jossa se aita ei näy), josta suuri urosleijona ei niinkään pitänyt ja hyökkäsi nopeesti ja kovaa karjaisten kohti aitaa. Muita näkemiämme eläimiä olivat mm. gepardit, leopardit, strutsit ja villikoirat. Gepardeja ja strutseja mentiin katsomaan ihan aitojen sisäpuolellekin, oli jännittävää istua autossa, kun gepardit pyörii auton ympärillä. Opas ja vapaaehtoiset seisoivat ihan niiden vierellä myös, eivät kuulemma ole vaarallisia ihmiselle, jollei käännä selkäänsä. Huomattavasti pelottavammaksi koin kuitenkin ne strutsit, ihan järkyttävän kokoiset ja rumat lintueläimet, jotka tuli ihan lähelle. Niitä sai itsekin syöttää kädestä jos halusi, jätin väliin.

Mielenkiintoisen ja hauskan safarin jälkeen mentiin syömään lounasta ja lähdettiin kotimatkalle. Jälleen useamman tunnin ajomatka meni yhdessä hujauksessa, kun uni tuli heti autoon istuttuamme. Kotiin päästyämme otin vielä parin tunnin päikyt ennen lähtöä seuraavaan yövuoroon. Viime yö oli taas sieltä tylsimmästä päästä ja välillä sai oikein keksimällä keksiä tekemistä. Jätettiin vuoro aika lyhyeen ja lähdettiin KFC:n kautta nukkumaan. On muuten hämmästyttävää miten pieni voi satojentuhansien asukkaiden kaupunki olla. Joku KFC:n jonossa tunnisti meidät niiksi suomalaisiksi hoitajiksi, ja onpa pari meistä joutunut baarissakin potilaidensa kanssa juttelemaan.

Työn tuoksinassa ehdin yhtenä yönä saada taas vähän oppia namibialaisen ja suomalaisen terveydenhuollon eroista. Olen viimeiset pari vuotta hoitanut työpaikoillani melkoisen paljon saattohoitopotilaita ja koen siksi hyvin kiinnostavaksi saattohoidon ja hoidonlinjaukset. Kyselin näistä muutamalta lääkäriopiskelijalta. Täällä DNR/ER -päätöksiä (Do Not Resuscitate / Ei resuskisoida eli elvytyskielto) ei tehdä ennalta eikä edes elvytystilanteen tullessa ajankohtaiseksi. Täällä kaikkia elvytetään (toki se on Suomessakin lähtökohta, mutta elvytyskielto voidaan tehdä potilaan yleiskunnon ja perussairauksien ollessa sellaiset, ettei elvytyksestä hyödytä), myös kun tiedetään elottomalla potilaalla olevan vakava perussairaus. Saattohoito-osastoja koko maasta löytyy kuulemma yksi tai kaksi, joka on syynä siihen, etteivät potilaat täällä oikeastaan saattohoitoa saa. Myöskään kotihoitoa täältä ei kuulemma löydy joitain yksityisiä lukuunottamatta. Kun ihminen ei pärjää kotona, menee hän vanhainkotiin. Mua kiinnostaisi myös todella, mimmoinen täällä oikeasti on sairaanhoitajan koulutus; joissain asioissa on havaittavissa selviä puutteita tiedoissa ja taidoissa (kuten nyt ihan ensiksi vaikka potilaan kohtaaminen), mutta sitten taas joissain asioissa hoitajat vaikuttaa hyvin päteviltä; vielä en ole kuullut, että Suomessa sairaanhoitaja ottaisi valtimonäytteitä tai intuboisi potilaan sairaalassa lääkärin ollessa paikalla. Paikallisten opiskelijoiden laiskuus ja heikko työmoraali sen sijaan jaksavat hämmästyttää.

Taas on kulunut viikko ollut melkoisen mielenkiintoinen ja kaikkea on nähty. Nautin todella siitä, että saan haastaa itseni ammatillisesti ja oppia ja nähdä koko ajan lisää. Luulen, että jonkinlainen kulttuurishokki iskee palatessani töihin Suomessa. Seuraava jännityksen aihe on nyt se, että päästäisiinkö me sinne ambulanssiin täällä tutustumaan; Wesley, jonka kanssa tutustumisesta palolaitoksen lanssiin on keskusteltu, joutui nyt kertomaan, ettei päästäkään. Ei kuitenkaan luovutettu, vaan tapasin päivystyksessä MVA-yksikön (Motor Vehicle Accident) ensihoitajan, joka arveli, että päästäisiin heidän mukaan joku päivä. Kyseessä on siis yksityinen ensihoidon palveluntuottaja, joka hoitaa ainoastaan liikenneonnettomuuksia. Laitoin tonne nyt sähköpostia ja toivon, että sieltä näytettäisiin vihreää valoa. 

Tulipas pitkä teksti, toivottavasti joku jaksaa lukea. Koska Google ei tänään oo suotusalla tuulella, en saa nyt tän enempää kuvia jaettua.

- E

On the Road

Tervehdys täältä kaukomaan lämmöstä. Taas on aika Afrikan auringon alla vierähtänyt hitusen eteenpäin.

Viime kirjoituksen jälkeen tein jälleen muistaakseni kolme yövuoroa. Sisällöltään yöt olivat melko hiljaisia eikä oikein kiinnostavia tapauksia montaa tullut vastaan. Yksi puukotuspotilas jäi mieleen. Potilasta oli puukotettu rintakehän alueelle, ja vuoto oli runsasta. Avasimme i.v.-yhteyden ja aloitimme nesteytyksen suurella volyymillä runsaan aktiivisen vuodon vuoksi. Lääkärin tutkittua potilaan määräsi hän potilaan kiireelliseen thorax-röntgeniin, jonne lähdimme suomiporukalla häntä viemään. Röntgenissä ei näkynyt ristin sielua paria jonossa olevaa potilasta lukuunottamatta. Alina ja Joonas jäivät painamaan haavaa ja huolehtimaan potilaasta, kun lähdin Elinan kanssa etsimään jostakin röntgenhoitajaa. Yhden jostain takatilasta löysinkin, mutta vaikka kovaan ääneen ilmoitin potilaan olevan hyvin kiireellinen, ei hän kokenut tarpeelliseksi edes katsoa päin tai lopettaa henkilökohtaista puheluaan.

Huutelimme kovaan ääneen ympäri röntgenosastoa ja lopulta löysimme toisen rtg-hoitajan, jolla ei myöskään tuntunut olevan kiire mihinkään. Lopulta odotettuamme potilaan kanssa luullakseni yli viisi minuuttia, menin ilmoittamaan hyvin voimakkaalla äänensävyllä hoitajalle potilaan olevan KIIREINEN, ja vuotavan hyvin runsaasti, joka tarkoittaa sitä, että potilas menettää verta joka sekunti. Lopulta saimme potilaan viimein kuvattavaksi. Potilas käskytettiin istumaan (???) vuoteen reunalle kuvausta varten. Kysyin rtg-hoitajalta, että eikö voitaisi ottaa makuukuvaa potilaan heikon voinnin ja runsaan verenvuodon vuoksi, mutta hoitaja vastasi, että veri havaitaan istumakuvasta (potilaalla epäiltiin siis ilma- tai veri-ilmarintaa, jota varten kuva otettiin). En tiedä mikä on käytäntö Suomessa, mutta epäilen, ettei tällaista potilasta turhia istutettaisi. Lopulta potilaalle laitettiin dreeni, vaikka ilmeisesti varsinaista ilmarintaa ei ollutkaan. Potilas siirtyi myöhemmin osastolle.

Toinen näistä yövuoroista mieleen jäänyt potilas oli itseäni kaksi vuotta nuorempi päihtynyt mies, joka oli myös saanut puukosta. Potilas oli oikein mukava ja vuolaasti kiitteli minua ja Elinaa saamastaan hoidosta. Uteliaisuuttamme oli pakko kysyä, missä puukotus oli sattunut. Olis ehkä voinut olla kysymättä, sillä vastaus oli keskustan KFC. Itsehän kuljemme tästä useinkin pimeän jälkeen ohitse. Potilas oli ihan kunnollisen ja mukavan oloinen nuori mies, joka lupasikin mulle pysyä poissa ongelmista. Hän pääsi kotiutumaan myöhemmin.

Meille jo ennestään tuttu dr. Zulu päivysti, josta olimme hyvin mielissään. Häneltä voi ja uskaltaa aina kysyä ja saa varmasti vastauksen. Edellisenä yönä oli ollut potilas, joka oli yrittänyt hirttää itsensä. Seuraavana yönä taas nuori tyttö, joka oli yrittänyt itsemurhaa nielemällä shampoota ja hoitoainetta. Kyselin Zululta paikallisista hoitokäytännöistä mielenterveyspotilaiden kohdalla (olin syksyllä akuutilla psykiatrisella osastolla työharjoittelussa ja psykiatrinen hoitotyö jäi kiinnostamaan), ja ilmeisesti täälläkin on olemassa jonkinsortin mielenterveyslaki, kuten Suomessakin. Kuulemma esimerkiksi tämän hirttoyrityspotilaan kohdalla olisi otettu jonkinlainen kuvantamistutkimus (mahtoiko olla MRI tai TT), jotta selvitetään mahdolliset kaularangan vammat, mikäli potilas olisi ehtinyt toteuttaa suunnitelmaansa. Mikäli minkäänlaista somaattista hoidettavaa ei löytyisi, ohjattaisiin potilas psykiatriselle osastolle tahdonvastaiseen hoitoon. Suomessahan tahdonvastaisesta hoidosta kirjoitetaan ensin tarkkailulähete kriteerien täyttyessä, ja (muistaakseni) viiden päivän tarkkailuajan jälkeen tehdään joko pidättävä tai vapauttava hoitopäätös. Tohtori ei osannut ulkomuistista tarkemmin kertoa, kuinka pitkät tarkkailuajat tms. täällä on käytössä, vai onko sitä laissa rajattu. Pääsimme myös seuraamaan, kun Zulu otti vastaan ei-kiireellisiä potilaita - jonossa oli esim. toisen ihmisen puremaksi joutunut tyttö sekä parin viikon yskästä kärsinyt nainen, jolla oli myös suussa jonkinlaisia rakkuloita. Havaitsin potilaan ihonvärin olevan harmahtava. Zulu ohjasi potilaan keuhkokuvaan, ja kertoi sitten meille potilaan olevan HIV-positiivinen, tämän sai itse lukea potilaan kortista, potilaat eivät tätä tietoa vapaaehtoisesti tarjoa. Lääkäri epäili potilaan mahdollisesti kärsivän tuberkuloosista.

Yövuorojen jälkeen leivoin Tiinan kanssa laskiaispullia, nimettiin päivä laskiaisperjantaiksi. Ikävä kyllä maku ei vastannut aivan suomalaista pullaa, kun ei esim. löydetty täältä kardemummaa tai raesokeria. Hyvin kuitenkin upposivat ja annettiin meidän isännillekin maistiaisia. Koitan tässä kovin ottaa myös kiinni vähän terveellisemmästä elämäntavasta taas, mutta äiti Afrikka tekee sen välillä kovin vaikeaksi. Mentiin Janetin ja Jonnan kanssa kuntosalille yks päivä, kun vihdoin löydettiin sellainen, mihin päästiin - sali, johon olisi haluttu mennä, ei meitä sisälle päästänyt. Syynä tähän mun ja Jonnan lähes lapsellinen 20 vuoden ikä, kun yli 22 pitäisi olla. Saatiin onneksi sieltä lupalaput, joihin sitten väärennetään äidin nimmarit niin päästään treenaamaan. Ikävä kyllä lapsiparkkia ei näkynyt, pallomeri ois ollu kova!

Lauantai-aamuna klo 10 otettiin minibussilla suunta kohti Etoshan kansallispuistoa. Ajomatka leiriin kesti noin kahdeksan tuntia. Välissä toki pysäshdeltiin huoltiksilla ja tienposkessa syömässä eri hyvää pasta bolognesea, jota matkaoppaamme Wayne oli loihtinut. Matkalla nähtiin silmän kantamattomiin afrikkalaista maisemaa. Pakko todeta, että maisemat täällä tienvierillä on oikeasti melko tylsiä ja yksitoikkoisia, kuivaa kitukasvuista maastoa.

Matka meni yllättävän nopeasti ja edettyämme Etohan porttien sisäpuolelle alettiinkin heti bongailemaan eläimiä. Nähtiin tosi paljon seeproja ja mm. springbokeja. Pysähdeltiin matkalle ottamaan kuvia, mutta autosta puiston alueella ei saa poistua. Jäätiin leirintäalueelle, johon kasattiin teltat ja Wayne alkoi tekemään ruokaa. Mentiin pienellä porukalla uimaan leirintäalueen altaalle, jonka vesi oli mukavan lämmintä (meidän kämpän altaan vesi on kylmää) ja allas suuri. Uimisen ja syömisen jälkeen mentiin pimeän tultua eläinten juottoaltaalle katsomaan, näkyiskö elukoita. Siellä on pieni katsomo turisteille, aidan ja kallion alapuolella on sitten iso lammikko, josta eläimet käy juomassa. Oltiin käyty jo ennen ruokaa katselemassa tuloksetta. Ruoan jälkeen mentiin Joonaksen ja Jonnan kanssa vielä takaisin ajatuksena, että ennen ei lähdetä, kun joku eläin on nähty. Lähes puolentoista tunnin odottelun jälkeen alkoi kuitenkin hyttyset ja väsymys ärsyttää ja päätettiin, että lähdetään. Juuri kun oltiin kävelemässä poispäin, kuultiin ääntä. Nähtiin kolme aivan valtavan kokoista sarvikuonoa. Kyseiset eläimet oli todella suuria ja vähän jopa pelottavia, kun oltiin niin lähellä.

Aamulla vain noin viiden tunnin yöunien jälkeen heräsin uuteen päivään. Kuulin heti, että osa oli jo lähtenyt juottoaltaalle kuultuaan leijonien ääntä. Riensin myös katsomaan, mutta ikävä kyllä leijonia ei nähty, niiden huuto kyllä jostakin kuului. Aamiaisen jälkeen lähdettiin ajamaan taas ja leijonia metsästämään. Ikävä kyllä leijonia ei nähty, mutta jälleen muita eläimiä kyllä. Nähtiin mm. loputtomasti jo aiemmin blogissa kuvaamiani knu-antilooppeja, jotka on muuten varmasti maailman rumimpia eläimiä. Muita näkemiämme eläinlajeja oli mm. magnusti, orynx, hyeena ja haisunäätä (niitä meni meidän telttojen lähellä).

Käytiin purkamassa leiri ja lähdettiin taas tienpäälle. Viitisen tuntia ajettuamme saavuimme Swakopmundiin, joka on Atlantin rannalla sijaitseva saksalaistyylinen kaupunki. Kaupungissa huomasi heti, että siellä asuu edelleen paljon saksalaisia. Väestö tuntui olevan suurimmalta osin valkoisia. Talot oli hienompia eikä yhdelläkään näkynyt piikkilankaa piha-aidan suojana. Talo, jossa majoituimme, sijaitsi myös lähellä merenrantaa, ja käytiinkin illalla pienellä kävelyllä. Saatiin taas tosi hyvää ruokaa (Wayne on opiskellut Malesiassa master chefiksi), ja käytiin mahat täynnä  nukkumana.

Aamulla herättiin ajoissa ja lähdettiin käymään parin eri firman toimistolla, jotka molemmat tarjoaa erilaisia aktiviteetteja turisteille. Ensimmäisessä käytiin juttelemassa laskuvarjohypystä, jonka osa meistä oli aikeissa hypätä. Sitten mentiin toiseen paikkaan, jossa päästiinkin heti tositoimiin. Lähdettiin 90 minuutin ajelulle dyyneille, saatiin jokainen allemme oma mönkijä. Mukaan lähti kaksi opasta. Maisemat dyyneillä oli hienoja ja ajaminen oli kivaa! Ikävä kyllä ajoin viimeisenä, ja mun edellä ajoi toinen ohjaajista. Jostakin syystä ohjaaja tuntui olevan lähinnä sunnuntai-ajelulla, edessä mennyt opas ja muut ajoi paljon kovempaa kuin minä ja edelläni mennyt opas. Dyyniä ylöspäin ajettaessa opas näytti aina, että lisää kaasua, mutta heti kaasua lisätessäni saavutin oppaan ja turvaväliä oli hyvin vaikea ylläpitää.

Mönkijäajelun jälkeen mentiin ratsastamaan kameleilla. Tääkin oli mulle alkuun korkeanpaikankammon vuoksi ehkä hivenen vaikeeta, etenkin kun kameli pomppas aivan omia aikojaan nopeesti ylös maasta. Hetken päästä pystyin kuitenkin rentoutumaan ja nauttimaan maisemista. Tämän huvin koettuamme lähdettiin ajamaan n. 30 km päähän Walvis Bayhin. Alue oli tosi kaunista ja selvästi varakkaamman väen asuinaluetta, talot oli hienoja ja kalliin näköisiä. Rannassa nähtiin paljon flamingoja. Yritin mennä lähemmäs niitä, jotta saisin kunnon kuvan. No, liukastuin mutaan ja sotkin aika näyttävästi niin kenkäni kuin housunikin mustaan mutaan. Matka takaisin Swakopiin tehtiinkin sitten hienoisessa kalanhajussa.

Seuraavana päivänä osa meistä otti suunnan laskuvarjohyppyyn. Itse lähdin mukaan katsojan roolissa. Halu hypätä oli kyllä suuri, mutta korkeanpaikankammo vei vielä tällä kertaa voiton. Yksi paikan työntekijöistä kyllä sanoi, ettei ylhäällä edes huomaa, kuinka korkealla ollaan. Hyppy tehdään muistaakseni 3000 m korkeudesta. Hypänneet kertoi, että kokemus oli aivan mahtava ja vapaapudotuksen tunnetta ei voi sanoin kuvailla. No, ehkä hyppään itse myöhemmin.

Illalla käytiin vielä koko porukalla ystävänpäivän illallisella ja lähdettiin ajamaan Windhoekiin. Puolenyön aikaan saavuttiin kotiin. Reissu oli tosi kiva, vaikka pidempäänkin oisin voinut ehdottomasti olla. Swakopin ilmasto tuntui jäätävältä, kun on nyt yli kuukausi eletty täällä sisämaan lämmössä. Rannikkokaupungissa paleltiin aamulla 15 asteen lämpötilassa ja päivälläkin oli jäätävä tuuli. Sossusvlein aavikoillehan piti myös tällä reissulla mennä, mutta ikävä kyllä siellä oli leirintäalueet täyteen varattu. Koko matka oli kuitenkin ihan huippu ja oon tosi onnellinen porukasta, joka meillä täällä on! Tuntuu, että ois tunnettu paljon pidempäänkin, vaikka ei täällä loppujen lopuksi oo vielä pitkään oltu.

Huomenna aloitellaan jälleen yövuoroja päivystyksessä. Sunnuntaina ollaan vissiin menossa jonnekin n. 300 km päähän metsästämään niitä leijonia, kun Wayne oli hyvin pettynyt kun ei niitä nähty. Kyseinen paikka on ilmeisesti joku, mihin pelastetaan loukkaantuneita villieläimiä ja palautetaan myöhemmin luontoon. Siellä on ilmeisesti myös pennusta asti elokuviin jne. koulutettuja eläimiä ja ilmeisesti esim. leijonaa pääsee silittämään!

Ensi viikolla tänne meidän kanssa muuttaa myös kaksi muuta ensihoitajaopiskelijaa mein koululta. Sit voidaankin alkaa suunnittelemaan reissua Victorian putouksille, jonne ihan varmasti haluun mennä.

Ai niin, aiemminhan taisin kehaista, että ollaan menossa ambulanssiin tekemään yksi vuoro. Pieni mutka ilmaantui kuitenkin matkaan, ja pelastuslaitoksen esimies halusi koulultamme jonkun kirjeen, jossa pyydetään opetusta meille ambulanssissa. Sellainen onneksi saatiin, joten jospa nyt päästäisiin jossakin kohtaa tarkkailemaan paikallista ensihoitoa.

Mutta summa summarum, että kaikki täällä puolen maapalloa edelleen siis enemmän kuin hyvin! Koti-ikävä ei vaivaa, vaan nautitaan ajasta täysin rinnoin. Nyt tähän postauksen päätteeksi jälleen kosolti reissukuvia!

PS. Seuraan täällä myös Suomen kuulumisia. Mitkä on nämä ensi kesän Kotkan Meripäivien esiintyjät??? Eipä tartte lippua ostaa.

Seeproja näki tosi paljon

Sarvikuono juottoaltaalla

Muistaakseni orynx

Mun uus best friend

 

Mein reissuporukka, suomalaiset ja pari norjalaista

                                   

Tänään Wayne teki meille suklaakakun aamupalaks!

Lisää tarinoita päivystyksestä

Mo. Tänä aamuna palailin jälleen yövuorosta, tällä kertaa jaksettiinkin koko 12 tuntia! Tekemistä riitti.

Täällä on arki sujunut mallikkaasti, tosin parin viime päivän sateet on ikävästi häirinneet täydellinen rusketus -projektia. Ollaan suunniteltu taas vähän tulevaa, ja  nyt olisi sitten tarkoitus tehdä jo aiemmin suunniteltu Etoshan retki ensi viikonloppuna. Lisäksi on vaan löhöilty ja käyty vähän tuulettumassa, täällä on Warehouse -nimisessä suositussa baarissa tiistai-iltaisin karaoke, johon käytiin tutustumassa. Aiemminhan käytiin jo Dylan's -baarin karaoketorstaissa. Karaoke on tosiaan täällä vähän toisenlaista, koko baari laulaa mukana ja tunnelma on katossa.

Työharjoittelu on myös edennyt suunnitellusti. Suomessakin tykkään tehdä paljon yövuoroja, ja niihin oon nyt hurahtanut täälläkin. Vihaan aamuja, enkä meinaa todellakaan päästä sängystä ylös ehtiäkseni 06.45 mennessä työharjoitteluun. Viime postauksen jälkeen onkin tehty taas vissiin kolme yövuoroa, kerron tässä taas muutamasta mielenkiintoisesta potilastapauksesta ja lisäksi tutkailen vähän eroja Suomen ja Namibian välillä.
 
Torstai-iltana saavuttiin taas koko tiimillä päivystykseen. Ilta alkoi melko kiireisenä, mutta rauhoittui myöhemmin. Aiemmin päivystystä esitellessäni en kertonutkaan Surgery cornerista, johon siirretään kaikki kirurgista hoitoa vaativat potilaat eri lääkärien tutkittavaksi. Nyt sijoituinkin tähän nurkkaukseen. On muuten mukavaa, miten jo alkaa tuntea useimmat kasvot päivystyksestä. Surgery cornerissa päivysti torstai-iltana mm. toinen lääkäreistä, jotka hoitivat aiemmin kertomaani puukotuspotilasta viime viikolla. Tohtorin nimi on muuten Lempi, täällä on paljon suomalaisia nimiä. Työskentelin yön mittaan paljon Lempin ja toisen lääkärin kanssa, joka on muuttanut tänne Lontoosta opiskelemaan. Oli tosi mukava työskennellä sellaisten lääkärien kanssa, joiden kanssa tuli tosi hyvin juttuun ja tuli keskusteltua paljon muutakin työn lomassa. Lisäksi sain paljon oppia.

Kirurgiseen arvioon oli tullut myös potilas, jonka jalasta oli krokotiili purrut ison palasen viisi päivää aiemmin. Ilmeisesti jonkinlaista paikallishoitoa hän oli jo pienemmillä terveysasemilla saanut, mutta adekvaatti hoito pystyttiin antamaan vain keskussairaalassa. Haava oli hyvin laaja, esillä oli mm. jokin lihas selvästi erottuen. Myös haavalta lähtevä haju oli tajunnanräjäyttävä. Oli selvää, että haava oli hyvin tulehtunut, mutta ihme kyllä potilas ei vielä ollut septinen, eli saanut verenmyrkytystä. Leukosyytit (valkosolut) potilaalla tosin olivat 20,9 tulehdukseen tietysti viitaten. Etsin kyllä aktiivisesti koulun penkiltä tuttuja sepsiksen merkkejä (mm. hypotonia ja kuume), mutta potilas vaikutti olevan yllättävän hyvässä voinnissa. Kysyin eräältä lääkäriltä, ovatko krokotiilit myrkyllisiä. Hänen vastauksensa oli, että krokotiilit tappavat. Hän hämmästyikin melkoisesti, kun vinkkasin verhon taakse, että eivätpä aina taidakaan tappaa. Lääkärit pohtivat pitkään, miten potilaan hoidossa edetään, mutta lopulta potilas vietiin leikkaussaliin. Erään lääkärin mukaan jalan ennuste oli oikein hyvä, kun haavan alueella kulkeva merkittävä hermo oli säilynyt ehjänä, ja potilas pystyi liikuttamaan varpaitaan. Toinen lääkäri oli kuitenkin sitä mieltä, että amputaatio oli oikea hoidonlinjaus, kun haavalle riittävää ihonsiirtoa ei pystyttäisi saamaan. Krokotiilinpurema tuntui olevan monelle täälläkin uutta ja ihmeellistä ja olenkin varma, etten tule ikinä enää vastaavalla mekanismilla syntynyttä traumaa näkemään.

Eilen illalla sitten suuntasimme kohti yövuoroa tietäen, että kiirettä tulee varmasti pitämään. Ja niinhän sitä sitten pitikin. Jo saapuessamme casualtyyn olivat tilat täynnä potilaita, ja oli vaikea päättää, mistä aloittaa. Otimme vastaan potilaita, ja lopulta oli vain varmaankin kymmeniä potilaita odottamassa, että lääkäri näkee heidät. Yö piti jälleen sisällään useita pahoinpitelyjä, yleisin hakkuutapa täällä tuntuu olevan pullo, puukko tai kivi, ja suosituin iskukohta pää. Ihme kyllä vakavia päänvammoja en vielä ole kohdannut, vaan jokainen potilas on selvinnyt tikeillä ja nesteytyksellä.

Kaksi potilastapausta olivat mieleenpainuvimpia. Eräs potilas oli juuri pyytänyt minua apuun, kun tunsi tykyttävää tunnetta. Totesin potilaan takykardiseksi (syke 140), ja minulle selvisi, että tuntemus oli alkanut jonkin injektion saamisen jälkeen. Koin potilaan käytöksen myös ehkä hivenen sekavaksi, levottomaksi. Aloin epäillä allergista reaktiota, joten menin konsultoimaan asiasta erästä sairaanhoitajaa, kun hoitaja totesi minulle, että "trauma time!" ja osoitti päivystyksen ovelle. Havaitsin verisen miehen makaavan lattialla kasvot lattiaa vasten. Hoitaja katosi jonnekin (oikeasti, minne täällä hoitajat aina piiloutuu kun niitä tarvitsee?), ja kiiruhdin auttamaan miestä ja tekemään ensiarviota tilanteesta. Totesin, että mies hengittää, ja häntä on puukotettu kaulaan. Joonas, Jonna ja Elina saapuivat auttamaan vuoteen kanssa, ja nostimme hyvin epäergonomisesti miehen sänkyyn. Tässä vaiheessa havaitsin, että takykardinen potilas oli kadonnut jonnekin - lopultakaan en miestä enää löytänyt, mutta sängyllä hänet jonnekin oli viety. Näin täällä välillä tuntuu käyvän, alkuillastakin olin letkuttamassa tippaa potilaalle, kun palatessani nainen oli jo viety jonnekin.

Saatuamme vuotavan miespotilaan sänkyyn, kiirehdimme hänet emergency arealle vitaalien tarkistusta varten. Joonas alkoi puuhaamaan suoniyhteyttä, ja me muut hoidimme kirjauksen ja vitaalit. Haava oli pieni, ja omaan silmääni vaikutti ihmeeltä, ettei puukko ollut vahingoittanut esim. läheistä karotisvaltimoa. Yllättäen potilaan vitaaliarvot olivat kaikki kunnossa, mutta potilas oli hyvin kylmähikinen. Lääkäri tuli katsomaan potilasta ja totesi, ettei kaikki ole kunnossa - potilas on vietävä elvytyshuoneeseen ja intuboitava, on avattava myös toinen suoniyhteys. Kiirehdimme potilaan elvytyshuoneeseen, jossa juuri alkaessani kanyloimaan, saapui joku toinen tyhjästä kanyylia pistämään. Näin tuntuu tapahtuvan vähän väliä, ensin hoitajia ei näy missään, kunnes he yhtäkkiä saapuvat tekemään jotain, mitä olet jo tekemässä.

Elvytyshuoneessa alettiin pohtia potilaan sedaatiota intubaatiota varten. Olin tästä positiivisesti hämmästynyt, ottaen huomioon miten viimeviikkoinen tilanne eteni. Nyt lääkäri vaikutti kuitenkin olevan hyvin perillä asiastaan. Kävi ilmi, että juuri mitään sedatoivaa lääkettä ei löydy, vain muutama milli Ketamiinia. Tällä oli sitten pärjättävä. Potilas sedatoitiin siis pienellä määrällä Ketamiinia ja laitettiin hengityskoneeseen. Koin, että huoneessa oli aivan liikaa väkeä ja kaikki komentelivat minkä ehtivät (kyseinen lääkäri ei tunnu pitävän meistä, hänen käytöksensä oli välillä mielestäni jopa asiattoman tylyä), joten koin parhaaksi poistua paikalta tilannetta sotkemasta. Kuulin, että potilas oli myöhemmin viety leikkaussaliin.

Aamuyöllä ambulanssi toi sydänvaivaisen vanhuksen, jonka omaiset olivat ilmeisesti soittaneet apua hengenahdistuksen vuoksi. Potilas hengitteli tullessaan varaajamaskin kautta happilisää, hengitysfrekvenssi oli runsaasti koholla ollen 38 x/min. Otimme jälleen tilanteen nelistään haltuun, päätimme ottaa EKG:n, hapetettiin potilasta ja kirjattiin havaintomme. Todettiin potilaalla pitting-turvotusta jaloissa, oikealle painottuen. Pyrin jatkuvasti pohtimaan, miten asiat Suomessa hoidettaisiin. Uskon, että tälle potilaalle olisi määrätty Furesis i.v.. Taustalla hänellä oli kaksi aiempaa sydäninfarktia sekä sydämen vajaatoiminta. Lääkärin tavattua mummon siirrettiin hänet Big roomiin, eli eräänlaiseen valvontayksikköön.

Vuoro läheni loppuaan, ja tässä välissä oli jälleen yksi puukotuspotilas käynyt resuscitation roomin kautta, jossa tila oli vakautettu. Istuttiin potilaan vierellä paarilla valvomassa hänen verenpainetasoaan (kävi ajoittain aika matalalla, saatiin nousuun aina nesteboluksella), kun Joonas oli käymässä jossakin. Kuultiin Joonaksen huutavan kovaan ääneen, että elvytys, jolloin ampaisimme Jonnan ja Ellun kanssa vauhdilla juoksuun. Big roomista kiidätettiin samaa mummoa, joka oltiin aiemmin sinne siirretty. Potilas oli selvästi eloton, ei hengittänyt.

Saapuessamme elvytyshuoneeseen aivan potilaan kannoilla, ei paineluelvytystä ollut vieläkään aloitettu. Yksi lääkäreistä tunnusteli karotissykettä, tätä löytämättä. Saatiin määräys aloittaa painantaelvytys, ja Elina alkoi painelemaan. Muodostimme nelistään ringin paineluelvytystä varten. Koska kyseessä oli maallikkoelvytys (ilmatietä ei turvattu) ja mentiin siis 30:2 sykleissä, koin vaikeaksi laadukkaan painantaelvytyksen toteuttamisen, kun joutui laskemaan painelujaan. Nythän oltiin keskussairaalaympäristössä, joten koin ihmeelliseksi, ettei potilasta intuboitu ja toteutettu hoitoelvytystä rytmillä painallukset 100x/min ja ventiloinnit 10x/min.

Elvytyslääkkeenä käytettiin adrenaliinia. Jossakin vaiheessa saatiin potilaalle jo oma rytmi, tosin bradykardinen sellainen. Lopulta potilas hiipui jälleen asystoleen. Iskettävää rytmiä potilaalla ei missään vaiheessa ollut. Jälleen jossain vaiheessa väki kaikkosi, jolloin paikalla oli enää kaksi hoitajaa (hyödyttöminä, lueskelivat ilmoitustaulua), me neljä ja lääkäri. Lääkäri johti tilannetta, me hoidettiin ventilointi ja painantaelvytys. Kävimme keskustelua lääkärin kanssa potilaan ennusteesta ja elvytystoimista. Lopulta lääkäri päätti intuboida potilaan. Pian ilmatien varmistamisen jälkeen päätettiin elvytys lopettaa tuloksettomana.

Elvytystoimissa havaitsin jälleen eroavaisuuksia kotimaan ja Namibian välillä. Potilas oli mennyt elottomaksi Big roomissa, mutta elvytystä ei aloitettu. Potilas siirrettiin elottomana elvytyshuoneeseen. Mielestäni elvytystoimet olisi tullut aloittaa välittömästi, kun havaittiin potilaan olevan hengetön (Käypä hoito -suosituksen mukaan elvytyspäätöksen tekemiseksi ei tarvitse tunnustella pulssia, vaan puuttuva tai epänormaali hengitys riittää elvytyksen aloittamiseksi), ja jonkun olisi tullut olla sängyllä painelemassa potilasta siirron aikana. Näin potilaan elvytyksen aloittamiseen tuli helposti parin-kolmen minuutin viive. Täällä elvytyslääkkeenä oli ainoastaan adrenaliini, Suomessa ensisijaisia elvtyslääkkeitä on adrenaliinin lisäksi amiodaroni. Lisäksi tosiaan elvytys toteutettiin lähes täysin maallikkoelvytyksenä. En myöskään oikein lopultakaan päässyt selvyyteen siitä, kuka piti kirjaa elvytyksen kestosta ja lääkinnällisistä toimista. Kokemuksena elvytystilanne oli aikamoinen päätös yövuorolle. En ole ennen ollut mukana elvytyksessä, mutta sitä on koulussa kyllä hyvin runsaasti harjoiteltu.

Olen pyrkinyt muutenkin nyt ottamaan selville eroavaisuuksia ja yhtäläisyyksiä kotimaan ja paikallisen terveydenhoidon välillä. Eräät lääkärit kertoivat, että täällä on ajoittain sairaanhoitajien ja lääkärien välit hieman tulehtuneet. Täällä lääkärit toimivatkin hyvin itsenäisesti, ilmeisesti apua sairaanhoitajalta ei vaan aina saa. Eräänä yönä pääsimme mukaan Windhoek Centraliin seuraamaan akuutisti tulehtuneen umpilisäkkeen poistoa. Leikkaussalissa pommitinkin anestesialääkäriä kysymyksillä. Erona Suomeen on se, että täällä leikkauksen ajan potilasta monitoroi ja anestesiaa ylläpitää anestesialääkäri. Suomessahan tämän tekee sairaanhoitaja, joka sitten tarvittaessa kutsuu anestesialääkärin paikalle. Anestesialääkkeet ovat samat, kuin meillä Suomessa - rokuroni lihasrelaksaatioon, ketamiini tai propofoli unta tuomaan. Myös fentanyyliä käytetään anestesiassa. Myös TCI-pumppuja täältä kuulemma muutama löytyy (Target Controlled Infusion, anestesiassa käytettävä lääkepumppu, joita ei Suomessakaan vielä kaikkialla ole).

Lempin kanssa juttelin potilaan tutkimisesta. Meillähän ensihoidon opinnoissa painotetaan hyvin vahvasti potilaan systemaattista tutkimista, ja heti ensimmäisestä syksystä alkaen on tullut tutuksi kirjainsarja ABCDEF (Airway, Breathing, Circulation, Disability, Environment/Exposure, Future), jota käytetään potilaan tilan arvioimiseen, esimerkiksi A:ssa varmistetaan mm. ilmatien avoimuus, B:ssä hengitystyön laatu ja riittävyys, C:ssä verenpaine jne. Samaa protokollaa potilaan tilan arvioinnissa käytetään kuulemma myös täällä. Kysyin myös ISBARista (protokolla konsultaatiota varten), mutta tästä täällä ei ilmeisesti ole kuultu.

Isona erona Suomeen tai oikeastaan suomalaisuuteen olen havainnut myös sen, että täällä suuri osa potilaista ei tunnu aina edes haluavan hoitoa. Olen nyt hoitanut useampaakin tällaista potilasta, esim. yhtä miestä oli lyöty kivellä kalloon ja hän oli menettänyt tajuntansa omaiskertomuksen mukaan 5 minuutiksi. Hänet määrättiin kallon röntgeniin, jonne potilas ei tietenkään olisi halunnut ennen kuin on käynyt kotona nukkumassa. Yhtenä yönä hoidin potilasta, joka ei ollut virtsannut yli 24 tuntiin, enkä katetroimallakaan saanut rakosta kuin n. 100 ml virtsaa. Potilaalle oli kehittynyt siis munuaisten vajaatoimintaa, ja hänet siirrettiin Big roomiin. Saattaessani häntä sinne hän alkoi vänkäämään, ettei jää tänne, vaan huomenna pitää mennä töihin. Lopulta jouduin sanomaan ihan suoraan, että mikäli potilas ei saa tarvitsemaansa hoitoa, voi olla, että työpäivä jää joka tapauksessa tekemättä tämän tilan edetessä mahdollisesti hengenvaaralliseksi.

Niin hauskaa, kuin työ päivystyksessä onkin, on se myös saanut kaipaamaan kaikkea sitä, mitä meillä Suomessa on - mm. toimivat monitorit, välineiden saatavuus, riittävät lääkevarastot - yhtenä päivänä Katuturan leikkurin operaatiot oli jouduttu perumaan, kun anesteetteja tai relaksantteja ei ollut saatavilla.. Viime yönä varasin taskun täydeltä imeviä sidoksia, kun havaitsin niiden olevan loppumassa. Käsipaperiahan ei löydy koko osastolta. Jos hanskapaketti tyhjenee, on onnekas jos varastosta uuden löytää. Olen aina vihannut Efficaa, mutta täällä sitäkin on alkanut kaipaamaan - täällä potilastiedot kirjoitetaan käsin jokaisen ns. passiin, joiden teksteistä ei meinaa saada ikinä selvää. Myöskään anamnestisia tietoja ei tahdo löytää, joten potilaan laadukkaan ja riittävän kattavan haastattelun merkitys korostuu.

Täällä saa oikeasti haastaa itsensä ammatillisesti, josta nautin todella. Itselle uusia tilanteita tulee jatkuvasti ja oppimistilanteita tarjoutuu runsaasti. Kädentaidot harjaantuvat ja oppii väkisinkin tulemaan toimeen ilman viimeistä huutoa olevaa teknologiaa. Potilaan kliinisen tutkimisen ja havainnoinnin merkitys korostuu, kun vitaaliarvoja ei välttämättä ole aina saatavilla. Koulussa meille opetetaan sydän- ja hengitysäänten auskultointia, mutta sitä ei Suomessa oikein tule tehtyä - täällä siitäkin pääsee paljon oppimaan, kun esim. ilmarinta-, astma- ja pneumoniapotilaita on paljon.

Koen myös oikein mukavaksi, että täällä työstä saa kiitosta. Ilmeisesti tosiaan täällä hoitajien ja lääkärien välit ovat vähän tulehtuneet, ja lääkärit ovatkin täällä olleet todella kiitollisia, kun ollaan esim. avustettu pienissä kirurgisissa toimenpiteissä. Myös elvytystilannetta johtanut lääkäri totesi, että panostamme arvostetaan.
 
Mitään traumoja ei näistäkään vuoroista itselle jäänyt, vaikka paljon kaikenlaista näki ja osa potilaista oli hyvin vakavasti loukkaantuneita. Tärkeä taito täällä on myös se, että osaa suhtautua tilanteisiin ammatillisesti. Päällimmäisenä jäi taas vain jano kokea lisää ja nähdä enemmän. Ensi viikollahan meidän pitäisi Elinan kanssa siirtyä teho-osastolle, mutta luulen, ettei meidän ura päivystyksessä todellakaan ollut tässä.

Tänään olis tarkotus lähteä vähän keskustaan, jossa on nyt viikonloppuna jonkinlaiset reggae-festivaalit. Nythän onkin muuten tasan kuukausi tätä seikkailua takana, ja vähän yli kaksi kuukautta jäljellä! Laitan taas loppuun muutaman kuvan, joista varotuksena, että kuva krokotiilin puremasta ja yhdestä puukotushaavasta voi joitain herkimpiä järkyttää. Kuvissa ei tietenkään taaskaan vaaranneta potilaan tietosuojaa, ja kuviin on potilaiden lupa.

Palaillaan!

Täällä salamoi usein aika näyttävästi

Käytiin siellä Windhoek Centralissa, oli vähän siistimmät tilat. Mm. henkilökunnan sosiaalitilat ihan toista luokkaa!

Mun ja Jonnan viikottaisilta turistieksymiskävelyiltä. 

Puukotushaava rinnassa

Tämmöstä jälkeä tekee krokotiili

Aamuyön pikkutunteina valmiina umpparin poistoon