Farewell

Kolme ja puoli kuukautta. 14 viikkoa. Suunnilleen niin kauan kestänyt huikea matka alkaa olla takanapäin.

Tunnelmat on haikean odottavat. Ajatukset on melko ristiriitaisia, sillä toisaalta Suomeen paluuta odottaa jo kovasti, mutta samalla tänne haluaisi vielä jäädä ja kokea ja nähdä enemmän. Mun hyvä ystävä on tällä hetkellä ollut jo vissiin melkeen puoli vuotta Australiassa (terveisiä Nousiainen!!!), ja joku päivä puhuttiinkin, että kun sais pari tonttua tilille ja Hesestä mega-aterian, niin olis kaikki aika tosi hyvin. Toisaalta täällä on jo nähty ja koettu niin sikana kaikkea mielenkiintoista ja hienoa, että on sen puolesta ihan sopiva aika siirtyä elämässä eteenpäin.

En kadu hetkeäkään, että oon vaihtoon lähtenyt. Ensiksi ajatuksenahan oli lähteä Australiaan, mutta kun he olisivat ottaneet vain 1-2 opiskelijaa, tuli jostakin mieleen Namibia. Ajatus tänne lähdöstä oli alkuun melko jännittävä, ja etenkin turvallisuuskysymykset tulivat mieleen. Voin kuitenkin ilolla todeta, etten oikeastaan kertaakaan ole täällä turvallisuuteni vuoksi pelännyt. Tai no, yhden kerran vähäsen, kun meitä päivystyksessä humalainen potilas ja joukko tämän kavereita vähän uhkaili ja etsi joka paikasta. Sillon käveltiin taksille sakset valmiina iskemään.Vaikka namibialaiset osaa välillä olla tosi tyrkkyjä etenkin naisia kohtaan (älkää käsittäkö väärin, ne on silti yleensä tosi ystävällisiä) ja ajatusmaailmat ei aina kohtaa, on täällä silti tuntenut olonsa kotosaksi.

Tää aika on tuonut mukanaan tonneittain kokemuksia, niin ammatillisia kuin muitakin. On nähty puukotettuja, muuten vaan verta ja suolenpätkiä, tutustuttu hoitajiin ja paikallisiin hoitometodeihin. Lisäksi on matkustettu ja nähty tän reissun aikana neljä eri valtiota (Qatar, Etelä-Afrikka, Sambia ja tietty Namibia). Reissuseura on ollut parasta, niin meidän alkuperänen Team Africa, kuin myös myöhemmin täällä tavatut ihmiset. Kaikkia jää ikävä, mutta onneksi asutaan lähekkäin ja suunnitelmia on jo tulevaisuudenkin varalle läjäpäin! Jotain vähän hullujakin juttuja täällä on tullu tehtyä, päällimmäisenä ehkä se kuolonkärry siellä Kapkaupungissa (se, jonka kanssa mm. peruutettiin ykssuuntasta) ja Sambian kokemukset rikollispomon kanssa bailaamisesta sekä uimisesta (kuulemma vegaani-)krokotiilien asuttamassa joessa. En kuitenkaan kadu sitäkään, että on avoimin mielin menty ja uskallettu tehdä kaikenlaista. Jos ei se mitään ota, niin ei se mitään annakaan.

Tässä vähän nyt listaa asioista, joita Namibiassa jään ikävöimään:

1. LÄMPÖ
2. Rento meininki, ei huolta huomisesta (kun ei oo tarttenu esim. tenttejäkään tehdä)
3. Meidän koirat, paitsi Linus. Mutta Fitz ja Nikita 💓
4. Jonnan ja Elinan saamat paniikkikohtaukset, kun perhonen tulee vähän liian lähelle
5. Meidän kantiskahvila Slowtown ja niiden Iced Moccaccino
6. Nää maisemat!
7. Päivittäinen englannin kielen puuhminen
8. Katutura State Hospital

Ja asioita, joita Suomesta odotan:

1. Hesburgerin mega-ateria ja muutenkin kaikki hyvä ruoka (älkää kertoko mun personal trainerille)
2. Autolla ajaminen
3. Se, ettei jokainen ravintola ja baari oo tungettu niin täyteen, ettei mahdu liikkumaan
4. Suomen kevät ja kirpsakka ilma
5. Kaikki ihmiset
6. Terveellisemmät elämäntavat, josko taas sais niistäkin kiinni
7. Mun lemmikit!

Viime viikolla ei vielä kunnolla sisäistänytkään, kuinka lähellä tän ajan loppu oikeestaan onkaan. Nyt viimisinä päivinä se on tullut enemmän todeksi. Viimiseen viikkoon täällä on sisältynyt kaikenlaista, käytiin mm. yhden sairaalalta tutun kanssa ajelemassa ja tutustumassa Namibian itsenäisyydestä kertovaan museoon ja pelaamassa minigolfia. Edellä mainitsemaani Iced Moccaccinoa on juotu varastoon ja Cramersin maukkaita jäätelöitä käyty vielä maistelemassa. Katuturassa käytiin hengailemassa järven rannalla (saatiin kuulla tästä paikasta kyllä vähän ikävästi, kun Joonas kävi ambulanssin kanssa noutamassa järven rannasta vainajaa).

Eilen meillä oli läksiäiset. Me neljä lähdetään huomenna lentämään Dohan kautta Suomeen, Tiinan ja Alinan matka sen sijaan jatkuu sunnuntaina Kapkaupunkiin. Koko päivä oli kiva ja fiilis tosi hyvä, käytiin ensin myöhäsellä lounaalla ja kahvilla Slowtownissa, illalla oli sitten juhlinnan vuoro. Nauru raikasi ja viina virtasi. Oli hauska saada myös pari paikallista kaveria meidän kanssa juhlimaan. Tänään ei sitten ollutkaan ihan niin mukava aamu, mutta liikkeelle päästiin kuitenkin. Käytiin vielä sairaalalla hyvästelemässä pari hoitajakaveria ja jakamassa meidän työvaatteet pois. Myös kantiskahvila Slowtown hyvästeltiin.

Oon koko päivän siis hyvin vältellyt pakollista pahaa eli pakkaamista, mutta pakko sekin oli aloittaa. Fiilikset on haikeat. Saavuttiin tänne neljän hengen seurueessa, mutta matkan varrelta on tarttunut mukaan monia uusia ystäviä, joita kaikkia jää ikävä. Tuntuu myös melko etuoikeutetulta, että on saanut tän kaiken nähdä ja kokea :)

Iso kiitos kaikille, jotka on jaksanut blogia lukea ja mun kokemuksia seurata. Blogin kirjoittaminen on oikeestaan ollut aika hauskaa ja on tosi kiva sitten itse myöhemmin palata näihin aikoihin lukemalla vanhoja postauksia. Nyt tän blogin aika on kuitenkin hiljentyä.

Loppuun voisin laittaa vähän kuvia ja Windhoekissa tutuksi tullutta musiikkia. Yhdessä biisissähän laulaja hienosti oivaltaen toteaa, että This is Africa, not America. Enjoy!

- Eetu

 

Me ja presidentti

Nikita

These are the nights

Heipsansaa. Nyt on haikeat jäähyväiset Katuturan päivystykselle heitetty kuunvaihteen viikonlopun merkeissä. Ihan ekan päivän jälkeen en olis uskonut, että mun tulee oikeesti ikävä tuota ajoittain melkoisen kaaoksen vallassa olevaa ja välillä lievästi sanoen rasittavien paikallisten potilaiden ja omaisten valtaamaa ensiapua, jossa työturvallisuus ja työrauha ovat aina silloin tällöin aivan tuntemattomia termejä.

Mutta niin nyt vaan kävi. Nautin ajastani päivystyksessä todella paljon, kohtasin haastavia potilastapauksia, jotka osaltaan antoivat mainiot eväät ammatilliseen kehittymiseen. Tutustuin moniin hoitajiin ja lääkäreihin, joiden ansiosta yötyöhön oli aina mukava mennä. Jotakin siitä, tykättiinkö tuolla olla, kertoo myös siis se, että meidän olisi tosiaan pitänyt siellä leikkurissa ja tehollakin käydä. Saatiinhan me näihinkin pintapuolisesti tutustua, mutta en kadu hetkeäkään valintaani keskittyä olemaan päivystyksessä - olen saanut hoitaa kolmen kuukauden aikana hyvin monipuolisesti usean eri erikoisalan potilaita, esim. gynekologisia, sisätautisia, kirurgisia, pediatrisia ja ennen kaikkea tehohoitoa vaativia potilaita.

Viikonloppu oli taas melkoista kiirettä, kuten arvata saattaa. Kuukausi oli vaihtumaisillaan ja kaiken maailman hullut liikkeellä viikatteiden ja puukkojen kanssa. Ommeltavia haavoja oli enemmän kuin ikinä ja myös stich packit loppuivat kesken useaan otteeseen (ompelupaketit, joissa tarvittavat steriilit instrumentit, taitokset jne). Lauantaiaamuna hipsin kotiin puoli kahdeksan aikaan aamulla, kun kirurgisen lääkärit jäivät vielä koko yön ja 24 tunnin rupeaman päätteeksi ompelemaan puukotushaavoja, jonoon jäi tässä vaiheessa vielä kuusi potilasta. Eipä käynyt kateeksi.

Itse hoidin viikonlopun aikana useita näistä puukotuksista, lisäksi oli paljon mm. astmaatikkoja. Potilaana oli myös eräs 21-vuotias ilmeisesti astmakohtauksen aiheuttaman hapenpuutteen johdosta elottomaksi mennyt nainen, joka kiidätettiin perjantaiyönä elvytyshuoneeseen. Olin paikalla valmiina vaihtamaan paineluvuoroja, mutta lopulta jouduin poistumaan paikalta. Lääkäri totesi huoneessa olevan liikaa ihmisiä, mutta tietenkään kukaan noin kymmenestä jälkikäteen paikalle rynnineestä opiskelijasta (jotka vain seisoskelivat tien tukkeena kun muut koittivat hoitaa potilasta) ei tehnyt elettäkään liikkuakseen. Vähän kyllä harmitti lähteä, etenkin kun kuulin potilaan selvinneen elvytyksestä. Olisin todella halunnut kerran osallistua elvytykseen, josta potilas selviää elossa.

Sain viikonlopun aikana myös uutta oppia, jota en ikävä kyllä pysty Suomessa hyödyntämään. Eräs kirurgiharjoittelija opetti mua dreneeraamaan abskessin (märkäpaise) ja sain sen itse tehdä! Ikävä kyllä abskessi oli hyvin pieni, eikä eritystäkään juuri tullut, kun paise oli jo osittain itse puhjennut. Mulle myös opetettiin, miten otetaan valtimoverinäyte. Täällä on arkipäivää, että hoitaja voi sen ottaa. Lauantaiyönä sainkin sitten ottaa ensimmäisen (ja varmaan viimeisen) valtimoverinäytteen arteria femoraliksesta eli reisivaltimosta. Voi sitä ilon määrää kun onnistuin! Kyseiseltä potilaalta otettiin näyte valtimosta, koska useista yrityksistä huolimatta ei laskimosta näytettä saatu.  Lisäksi opettelin horisontaalisen patjaompeleen, kun lääkäri pyysi mua yhden haavan siten ompelemaan. Ihan nätisti sain haavan suljettuakin, vaikka itse sanonkin.

Me ja LJ, jonka kanssa ollaankin koettu jos jonkinmoista

Näiden lisäksi tuli taas kaivettua useita tajuttomia ihmisiä jos jonkinmoisen auton rötiskön takapenkiltä. Namibiassa ei ainakaan Punainen Risti taida olla ihan yhtä toimiva kuin meillä kotimaassa, koska ainakaan ensiapu ei kansalaistaitoihin täällä kuulu. Joskus olis ollut ihan virkistävää, että tajuttomat potilaat olisi kuljetettu sairaalalle kylkiasennossa ja hengitystiet auki, sen sijaan sai aina kiivetä takapenkille ihmettelemään hengittääkö potilas vai ei - potilaat kun olivat poikkeuksetta vatsallaan.

Eilen tiistaina olinkin taas vuoron MVA Fundilla, kun olin sopinut meneväni tutustumaan Emergency Response Unitinkin toimintaan. Tässä toimii siis aina yksi ALS ensihoitaja, eli vaativan tason ensihoitoon koulutettu ihminen. Olin Julianin mukana, jonka työtä olenkin päässyt aiemminkin tarkkailemaan. ALS koulutus on varmasti täällä laadukas, sillä Julianinkaan toiminnasta ei pysty päättelemään, että kaveri on valmistunut vasta vuosi sitten. Ikävä kyllä päivän aikana tuli vain yksi keikka, kohtauksen saanut epilepsiapotilas, eli ei juurikaan meille töitä. Muuten päivä oli kyllä mukava, opin lisää paikallisesta ensihoidosta ja käytiinpä tutustumassa myös ALS ensihoidon oppilaitoksen tiloihin. Oli hauska huomata, että täällä on pitkälti samanlaiset välineet käytännön harjoitteluun kuin meillä, mm. äärimmäisen kallis nukke, jolle saa mm. ohjelmoitua erilaisia hengitysääniä ja sydämen rytmihäiriöitä.

Tässäpä taas tarinoita viikonlopun vilskeestä. Hyvästit sunnuntaiaamuna oli haikeat, ja saatiin ihan sikana mieltä lämmittävää palautetta parilta hoitajalta ja lääkäriltä. Minkäänlaista traumaa ei namibialaisesta terveydenhuollosta jää, eikä mua oikeastaan haittaisi joutua itse Katuturaan hoidettavaksi. Kuhan yksityisyyttä kunnioitettaisiin ja sairaalaan saataisiin lääkkeitä ja muita tarvikkeita, niin kaikki olis aika ok! Jää hyvästi Katutura State Hospital 💖
 
P.S. Lisää hyviä uutisia aiemmista potilaista!! Mun kaikkien aikojen ensimmäinen puukotuspotilas, josta olin aivan varma, että se kuolee jo meidän käsiin. Kuulin, että mies on kotiutunut hyväkuntoisena! Kyllä täälläkin vaan välillä aina toivutaan :)

P.P.S. Viime postauksessa asiantuntevasti kerroin pidempien taksimatkojen, kuten myös matkan Grove Mallille, maksavan 20 Namibian dollaria. Nyt olen pakotettu oikaisemaan väärän tiedon, kun paikalliset lääkärit töissä ystävällisesti kertoivat olevansa aika varmoja, että 30 NAD on oikea hinta.

Lihakseen ulottuva syvä puukotushaava. Lääkäri ompeli tätä yli tunnin.

Stich packien loputtua piti kasata pöytä tarvikkeista ja vaan toivoa, että löytyy steriilejä tarvikkeita.

Ampumahaava. Luoti tuntu, kun palpoi tuolta reiden alta.

Pahoinpitelyn seurauksena potilas kärsi kallonmurtuman, haavalla näkyvillä luunsirpaleita.

Surgery corner, jossa tuli kans melko usea yö viihdyttyä. Päivystyksen parhaat lääkärit löytyy sieltä!

Katuturan sairaala

Yhdeltä tutulta lääkäriltä saamani kuva, sääli etten tätä potilasta itse päässyt hoitamaan!

Paikallinen ensihoidon opetustila

Ryöstön yritys ja potilastapauksia

Tervehdys. Luvassa olisi taas viikoittainen tilannekatsaus Namibian kuulumisiin ja mielenkiintoisiin potilastapauksiin. Kuluneen viikon aikana on myös jouduttu heittämään hyvästit Janetille ja Jennylle, jotka vaikuttavat paraikaa Dubaissa. Terveiset sinne!

Eilen oli taas herkullinen päivä, kun juhlittiin toisen lappeenrantalaisvahvistuksemme Tiinan syntymäpäiviä. Tinttiliini oli hankkinut jos jonkinmoista herkkua ja mukavaa iltapäiväkahvihetkeä vietettiin suomalais-ruotsalaisin joukoin. Tännehän on siis pari viikkoa sitten saapunut pari sairaanhoitajaopiskelijaa Göteborgista. Tarjoiluista unohdin kuvat ottaa, joten joudutte tyytymään mielikuvituksenne tuotteeseen suussasulavasta juustokakkumuffinssista. Auringonlaskun lähestyessä suuntasimme isolla porukalla 3 Circles -näköalapaikalle, joka tunnetaan paikallisten keskuudessa lähinnä piripäiden ja pilviveikkojen kokoontumismestana. Täältä on kuitenkin kivat näkymät kaupungin yli ja auringonlaskua kelpaa ihastella, joten mikäs siinä.

Eilenhän oli myös siitä merkittävä päivä, että oltuani tässä maassa nyt lähes kolme kuukautta, jouduin vasta nyt ensimmäisen kerran ryöstön uhriksi! Tosin säälittäväksi yritykseksihän se jäi. Matkasimme Elinan, Joonaksen ja Elsan kanssa Grove Mallille. Taksikuski alkoi kohteessa sitten kärttää 30 dollarin taksaa per henkilö, mutta mehän ei olla ekaa kertaa pappia kyydissä eikä tähän tietenkään suostuttu. Täällä vakioitu taksin hinta on 10 dollaria per henkilö, pidemmille matkoille sitten 20 dollaria, kuten myös Grove Mallille. Hetken tästä keskusteltuamme luovutti taksikuski ja tyytyi maksamaamme palkkioon. Lähdettiin kävelemään taksitolpalta meneviä portaita ylös kauppakeskuksen takasisäänkäynnille, kun eräällä tasanteella tuli joku tarjoamaan mulle taksia. Totesin olevani vasta menossa kauppakeskukseen, enkä taksia siis tarvitse. Tyyppi blokkasi kulkuni täysin ja alkoi tuuppimaan, kun samaan aikaan takaani juoksi toinen mies ja nappasi puhelimeni taskustani. Pyhä suomalainen raivo otti vallan, tönäisin minua tuuppineen miehen sivuun ja lähdin juoksemaan puhelintani kiinni samalla raivoten ja jokaiselle suomalaiselle tuttua v-alkuista sanaa englanniksi huutaen. Muut olivat kulkeneet edelläni eivätkä edes ehtineet tajuta tilannetta. Jo parin raivopäisen huudahdukseni jälkeen puhelimen vienyt tyyppi ojensi sen kiltisti takaisin ja juoksi pakoon.

Ostoksemme tehtyämme palasimme taksia etsimään ja meidät ostarille heittänyt tyyppi koitti meitä saada taas kyytiinsä. Totesimme tietysti, että kiitos mutta ei kiitos. Kerroin hänelle myös, että tiedän hänen kaveriensa koittaneen minut ryöstää ja käskin välittää terveiset, että ensi kerralla ei asia jää tähän. Muut taksikuskit sitten kertoivat, että vartijat olivat kyseiset ihmiset käyneet paikalta noutamassa.

Useita mielenkiintoisia potilaita on taas ehditty hoitaa ja kaikenlaista nähtyä. Eräänä yönä elettiin hiljaista aamuyön hetkeä ja juteltiin mukavia, kun havaitsin hoitajan jonosta erään hyvin sairaan näköisen miehen. Menin tsekkaamaan tämän tilannetta. Todettuani runsaasti kohonneen hengitystaajuuden ja potilaan kerrottua rintakivusta otin miehen jonon ohi emergency arealle tutkittavaksi. Muistaakseni verenpaine oli koholla ja muut vitaalit normaalit, potilas kertoi erittäin voimakkaasta rintakivusta, hengitystiheys tosiaan oli koholla ja potilas kylmähikinen. Lääkärikin tuli potilasta heti tapaamaan ja ilahtui kovin ehdotettuamme EKG:ta, näitä kun ei täälläpäin siis juurikaan harrasteta. EKG-kone toimi, mutta elektrodeja ei löytynyt sitten mistään - lopulta Joonas juoksi hakemassa niitä teholta ja lääkäri löysi niitä taukohuoneestaan. Sydänfilmissä pystyin näkemään suuret ST-tason nousut, jotka viittaavat sydänlihaksen hapenpuutteeseen eli sydäninfarktiin. Potilaan voimakkaista alaraajaturvotuksista päätellen oli mukana myös sydämen vajaatoimintaa.

Kerrankin tuntui, että hoidossahan edettiin lähes suomalaiseen tapaan, vain nitro jäi antamatta! Potilas sai aspiriinia, Morphinia ja häneltä otettiin laskimoverinäytteitä, luullakseni sydämen troponiinipäästöt, joilla voidaan myös sydäninfarkti todeta. Potilas siirrettiin Big Roomiin valvontaan ja myöhemmin kuulin hoitaneelta lääkäriltä, että potilas oli siirretty teholle.

QRS-kompleksin jälkeen nähtävissä noussut T-aalto

 Yhtenä yönä hoidin kirurgian kulmassa erästä ylävatsaoireiden vuoksi hoitoon hakeutunutta naista. Tein potilaan vitaalimittaukset ja potilaan hemoglobiini oli 192, eli todella korkea. Lääkäri päätteli tästä (ja varmasti muistakin seikoista), että potilas kärsii hemokonsentraatiosta eli veren liiallisesta sakeudesta, joka kuulemma johtuu liian heikosta nesteensaannista. Potilas oli myös ollut hetki sitten voimakkaan hypotensiivinen, verenpaine oli ollut 66/42. Aloin touhuamaan potilaalle toista suoniyhteyttä, mittailemaan vitaaleja ja nesteyttämään. Verenpainettahan ei saatu varmaan yli puolene tuntiin toistettua, potilas oli kylmähikinen ja tajunta aavistuksen heikentynyt. Lopulta asetettuamme potilaan jalat koholle ja nesteytettyämme suurella volyymilla pussia puristaen saatiin radialissyke tuntumaan ja paineet nousemaan.

Sunnuntaina töihin mennessämme oli elvytyshuoneessa kolme potilasta, kaikki olleet osallisena samassa auto-onnettomuudessa. Potilaat olivat jo ventilaattorissa ja täten tilanne vakaa, joten meitä ei paikalle tarvittu. Pääsin myöhemmin mukaan siirtämään yhtä potilaista Mediclinicille, joka on yksi Windhoekin monista yksityissairaaloista. Oli mielenkiintoista päästä näkemään taas yhden yksityissairaalan sisäpuolelle ja oikeasti näin ekaa kertaa koko vaihdon aikana hoitajan käyttävän käsidesiä.

Yksi päivystyksestä tuttu lääkäri on nyt suorittamassa jaksoa gynellä ja synnärillä, ja siirtyi nyt Katuturasta Centraliin. Saatiin häneltä kutsu mennä mukaan tutustumaan sinne, joten voipi olla, että mennään joku yö tai päivä hänen kanssaan päivystämään. Varasin myös kahden viikon harkkajakson synnärille Kymenlaakson keskussairaalaan elokuulle, joten enpä vielä tosiaan hyvästejä sille alueelle päässytkään heittämään. Aijuu, ja päivystyksessä on aloittanut joukko uusia ensihoitajaopiskelijoita! Heillä tuntuu olevan homma ihan suht hyvin hanskassa, mutta asennevamma vaivaa ja pahasti. Oltuani täällä hommissa lähes kolme kuukautta komennellaan mua nyt pahemmin kuin ikinä ennen ja opiskelijat luulevat mun ilmeisesti olevan aivan idiootti. Esimerkiksi tajuissaan olevan puukotetun potilaan voinnin kysyminen on ilmeisesti aivan turhanpäiväistä. Tsshh.

Oon muuten myös kuullut kuulumisia parista aiemmasta potilastapauksesta! Taisin viime postauksessa kirjoittaa päähän ammutusta tyttölapsesta. Joonas oli käynyt viemässä potilasta päänvammayksikköön, ja tavannut tän tytön siellä! Pieni potilas oli voinut hyvin, ollut hyvin virkeä ja iloinen. Silmää ei tietysti ollut pystytty pelastamaan. Luoti oli vielä aivoissa, koska se sijaitsee niin vaikeasti operoitavalla alueella. Sitten kuulin uusilta suomalaisopiskelijoilta helmikuun alussa hoitamastani krokotiilinpuremapotilaasta. Hän on edelleen kirran osastolla, haava on siisti ja paranemassa ilmeisesti hämmästyttävän hyvin. Kooltaan haava on merkittävästi pienentynyt. Ihonsiirto on haavalle tulossa. Kiva kuulla potilaiden jatkohoidon onnistuneen!

10 päivää lähtöön! Nähdään pian.

Eetu

18 days left

Morjesta. Tätä postausta kirjoitellessa on jäljellä 18 kokonaista päivää Afrikan mantereella, joten pienoinen lähtöahdistus alkaa jo iskeä. Toisaalta kaipaa jo tiettyjä asioita ja rutiineja kotoa, mutta samalla ei ole vielä läheskään valmis lähtemään ja palaamaan arkeen. Me täällä ollaan käytetty tästä ajasta usein nimitystä "maksettu loma", josta voi hyvin päätellä onko täällä viihdytty. Toki onhan tää aika täällä ollut myös raskasta ja töitä on paiskittu.

Viime postauksessa kerroin meidän Sambian-matkasta, joka jättikin jälkeensä taas palavan matkakuumeen. Sen jälkeen on hengailtu täällä Windhoekissa ja käyty töissä, tuttuun tapaan yövuoroissa. Nyt jo pahoittelut työkavereille, jos eka aamuvuoro Suomessa alkaa vähän takkuillen tai jos nukun pommiin. Ollaan mm. käyty piknikillä keskustan Zoo Parkissa ja yksi päivä pyhitettiin kokonaan herkuttelulle ja hauskanpidolle. Viime viikon tiistaina juhlittiin Lappeenrannan tytön Alinan synttäreitä. Päivä alkoi brunssilla, jonne vähän nyyttärimeiningillä tarjoiltavat valmistettiin. Sitten siirryttiin pelaamaan paintballia, joka oli ihan tosi hauskaa! Koska pelin hinta täällä oli myös hyvin halpa, aiotaan ehdottomasti mennä uudestaankin. Illan saapuessa sitten osa meistä lähti käymään kaupungilla.

Lähestyvän lähdön fiilistä tuo myös se, että osalla meistä aika täällä käy oikeesti vähiin. Symbioosisiskot eli Jenny ja Janet (ne siis jakaa kaiken ja tekee ihan kaiken yhdessä, siitä tää nimi) lähtee perjantaina kotiin Dubain kautta, ja heidän läksiäisiä vietettiin lauantaina. Oli tosi hauska ilta, tai oikeestaan koko päivä, joka johti sitten myös Windhoekin yöhön. Onneks meillä on koko porukalla jo suunnitteilla kaikenlaista Suomenkin kesään!

Mun Paintball-joukkue. Vähän rikkinäiset ja pienet suojavaatteet 😂

Meiän brunssi

Fitzkin oli brunssilla seuraa pitämässä

Mä ja Ellu ulos lähössä

Töissäkin on tosiaan tullu piipahdettua ja nähtyä taas joukko kirurgisia, sisätautisia ja gynekologisiakin potilaita. Ehkä viime viikon pahin oli vierailu synnärille, joka jäi todellakin täällä viimeisekseni. Syntymän ällöttävä ihmekin on nyt tullut todistettua, kun sen sillon päivystyksessä taannoin missasin. Paikallinen hoitsuopiskelija hoiti synnytyksen ja tuntui unohtavan jotain olennaista, esim. napanuora oli kiinni molemmissa päissä vielä hyvän tovin ennen kuin kätilö tästä mainitsi. Synnytys meni oikeestaan tosi nopeesti ja ennen kuin huomasinkaan oli vauva jo pihalla. Äidin ilme ei ainakaan onnelliselta vaikuttanut. Ajattelin ensin, että tässä olisi myös mekoniumaspiraatio tapahtunut (mekonium eli lapsenpihka, joka muodostuu mm. sikiön ulosteesta. Jos tätä on lapsivedessä voi vauva aspiroida eli vetää sitä henkeen, josta seuraa keuhkokuume), mutta kätilö kumosi tämän ajatuksen. Kummasti vauva vaan näytti vihertävän. Jos jotain meidän syksyn opetuksesta muistan on se se, että istukan annetaan syntyä omia aikojaan. Täällä se synnytettiin painelemalla vatsaa ja vetämällä kevyesti napanuoran tyngästä. En oikein osaa päättää kumpi oli kuvottavampaa, istukan syntyminen vai sen 400g jauhelihapakettia muistuttavan verihyytymän, joka sieltä sen jälkeen suorastaan lennähti pihalle.  Joten innolla jään sitten odottamaan, että pääsen Suomessa meille pakolliseen kahden viikon synnytyssaliharkkaan hoitamaan näitä tilanteita ihan itsekin!

Synnytyssali

Ebolan oireet tutuksi

Ensimmäiset pari tuntia vain tosiaan istuttiin odottelemassa, että jotakin tekemistä tarjoutuisi. Sitten nähtiin tää synnytys ja päätettiin lähteä, mä ja Joonas mentiin loppuyöksi päivystykseen ja muut lähti nukkumaan. Päivystyksessä oli suht hiljaista mutta kivasti se yö siellä taas kului, kun vasta puoli seitsemän jälkeen aamulla otettiin suunta kotia kohti. En oikein edes muista mimmosia potilaita hoidin, mutta yks 15-vuotias poika oli tullut hoitoon tapeltuaan joidenkin vähän vanhempien kanssa. Poika oli sairaalalla yksin ja haastattelin vähän, hällä oli 8 km matka kotiin eikä taksirahaa. Kävi vähän sääliksi ja pojan lähdettyä piti juosta tämä kiinni ja antaa taksirahaa. Toivottavasti pääsi ehjänä kotiin eikä joutunut ongelmiin taksissa.

Oltiin yövuoroissa päivystyksessä myös perjantaina ja sunnuntaina. Perjantaina oli alkuun hiljaista, mutta puolenyön aikaan ovi niin sanotusti kävi aika tiuhaan tahtiin ja potilaita riitti. Yhden potilaan tarina jää mieleen varmasti loppuiäksi, stoori oli kuin elokuvista. Kyseessä oli 6-vuotias tyttö, joka oli leikkinyt 10-vuotiaan kaverinsa kanssa. Kaverilla oli tiedossa isänsä aseen ja sen säilytyspaikan avaimen sijainti. Poika oli mennyt ja hakenut isänsä pistoolin, jolla sitten vahingossa ampunut tyttöä. Itselleni tuntui varsinaiselta ihmeeltä, että tyttö oli tajuissaan, hengitti itse ja puhui. Hänet oli tuotu hoitoon n. 5 h ajomatkan päästä Walvis Baysta. Luoti oli mennyt sisään tytön silmästä ja matkannut aivojen läpi korvan lähelle, jonne sitten jäänytkin. Itse en ollut tyttöä oikeastaan hoitamassa, mutta kuulin eräältä lääkäriltä, että silmämuna oli onnettomuudessa tippunut ulos ja luonnollisesti sitten menetetty. Myöhemmin kuultiin, että tyttö oli seuraavana päivänä leikattu ja selvinnyt tästä operaatiosta!

Viime yö oli sitten tosiaan taas aika kiireinen. Taas aivan liian suuri osa ajastani kului paikallisten lanssariopiskelijoiden tietotaidon puutteiden hämmästelyyn, ja teki taas oikeesti mieli istuttaa heidät kahvihuoneeseen ja pitää pieni oppitunti, aiheina tällä kertaa potilaan yleistilan arviointi ja potilaan inhimillinen kohtelu. Havaitsin eräässä vaiheessa kirran kulmassa erään potilaan hyppivän tasajalkaa sänkynsä päällä ja menin katsomaan. Potilaan hengitystaajuus oli runsaasti koholla ja potilas ahdistuneen oloinen, näytti vatsaansa kipua valittaen. Hain monitorin ja tullessani takaisin paikalla olikin jo lääkäri pyytämässä multa vitaalimittaukset ja kaksi lanssiopiskelijaa hakemassa potilasta siirrolle Centraliin. No, näille harjoittelijoille oli hyvin vaikeeta ymmärtää, miksen nyt antanut heidän potilasta mukanaan viedä ja miksi ne vitaalit nyt täytyy uusia, kun ne on jo otettu. Kehoitin heitä toki tarkkailemaan potilasta ja kertomaan, näyttääkö hänen vointinsa hyvältä saati siirtokuntoiselta. Arvioisin hengitystiheyden olleen yli 40 (normaali n. 14x/min), kun esimerkiksi Oireista työdiagnoosiin -oppikirjassa vaaranmerkiksi kerrotaan yli 30x/min hengitystiheys. Vitaalimittauksista kävikin sitten ilmi, että potilaan verenpaine oli runsaasti koholla ollen 151/126. Lääkärit tulkitsivat potilaan tilan jonkin somaattisen tilan laukaisemaksi psykiatriseksi oirehdinnaksi, jolta se kyllä sitten vaikuttikin. Potilas sai p.o. diatsepaamia ja jäi meille seurantaan.

Sitten oli eräs potilas, jonka löysin makoilemasta emergency arealta poliisien ympäröimänä. Lattialla makaava potilas oli rähmällään ja joko hyvin vahvasti päihtynyt tai sitten kärsi alentuneesta tajunnantasosta.Yritin jonkun lanssarin kanssa saada potilasta ylös lattialta, mutta sinne hän päätyi kohta uudestaan. Kommunikointikaan ei tuntunut onnistuvan. Lopulta potilas hypähti sängystä ylös ja lähti juoksemaan, poliisit saivat hänestä kiinni ja potilas kaatui jälleen lattialle. Menin häntä avustamaan ja vierelle saapui eräs lanssiopiskelija, joka oli käytöksestään päätellen kuullut paikalla olevan levoton potilas ja näki tilaisuuden vähän tapella. En ehtinyt ollenkaan mukaan, kun jätkä nappasi potilasta räiveleistä kiinni ja retuutti yksinään potilaan ylös lattialta ja heivasi takaisin sängylle. Väkeä oli ympärillä aivan liikaa ja ilmoitin kovaan ääneen, että tällä tavalla ei levotonta potilasta voi kohdella eikä siitä ole meille mitään hyötyä, jos potilas tippuu lattialle. Lisäksi potilas heivattiin sänkyyn pää jalkopäähän ja ennen kuin ehdin mitään sanoa, oli potilas jo käsiraudoilla kiinni sängynlaidoissa. No, ihmiset ei meinanneet alkuun millään näkökantaani ymmärtää, mutta lopulta potilas saatiin sänkyyn oikein päin. Todettiin jälleen Elinan ja Joonaksen kanssa, että kaikkien täytyisi rauhoittua, jotta saadaan potilaskin rauhalliseksi. Potilas oli levoton sekavuuden vuoksi ja hädissään veljestään, ei sen vuoksi, että olisi halunnut meitä vahingoittaa. Lopulta saatiinkin potilas kauniilla sanoilla ja i.v. Diatsepaamilla rauhalliseksi ja hyvinkin yhteistyökykyiseksi. Joka kerta kun meillä on joku tällainen potilas ajattelen vain, että eipä käy kateeksi niitä, jotka tässä maassa esim. psykiatrisista ongelmista kärsivät. Välillä tuntuu, ettei psykiatrisia sairauksia koeta täällä mitenkään sairauksina, ja mielisairaala -sanalla lähinnä uhkaillaan käytöshäiriöistä potilasta.

Lisäksi käytiin viime yönä Elinan kanssa yhden lääkärin kanssa synnärin puolella tekemässä yhdelle potilaalle transvaginaalinen ultraäänitutkimus, ja lääkäri kertoi meille missä ultrassa näkyy virtsarakko ja missä kohdunkaula jne. Potilaan pikaraskaustesti oli näyttänyt negatiivista, mutta päivystyksessä tehdyssä ultraäänessä oli nähty jotakin raskauteen viittaavaa. Tämän jälkeen potilaasta otettiin laskimonäyte HCG-hormonin tutkimista varten, jotta saadaan vahvistus, onko potilas raskaana vai ei. Potilas oli tullut hoitoon, kun ei ollut saanut kuukautisia kahteen kuukauteen. Lisäksi pääsin yön aikana mm. tikkaamaan yhden haavan ja pistelemään injektioita. Sain myös oppia tuberkuloosista kirurgiharjoittelija Tommielta, joka mm. näytti mulle mikä potilaan keuhkokuvassa ja oireissa sai epäilemään tubia.

Tuntuu, että aika täällä käy myös oppimisen kannalta jo niin vähiin. Suunniteltiinkin menevämme ainakin viikonloppuna taas töihin, jotta saadaan nyt kaikki irti loppuajasta. Huomenna täällä on itsenäisyyspäivä ja mennään varmaan kattomaan vähän tapahtumia keskustaan.

Ensi kertaan!

- E

Transvaginaalinen ultraääni

Välillä tuntuu et sairaalalla on käynnissä joku viranomaisoperaatio kun poliisejakin vilisee joka puolella

Huomasin jo aiemmin, et haavassa oli verihyytymä sisällä, mutta lopulta sieltä kaivettiinkin sit vähän enempi hyytymiä

Mä, Tiina ja työkamu LJ