Farewell

Kolme ja puoli kuukautta. 14 viikkoa. Suunnilleen niin kauan kestänyt huikea matka alkaa olla takanapäin.

Tunnelmat on haikean odottavat. Ajatukset on melko ristiriitaisia, sillä toisaalta Suomeen paluuta odottaa jo kovasti, mutta samalla tänne haluaisi vielä jäädä ja kokea ja nähdä enemmän. Mun hyvä ystävä on tällä hetkellä ollut jo vissiin melkeen puoli vuotta Australiassa (terveisiä Nousiainen!!!), ja joku päivä puhuttiinkin, että kun sais pari tonttua tilille ja Hesestä mega-aterian, niin olis kaikki aika tosi hyvin. Toisaalta täällä on jo nähty ja koettu niin sikana kaikkea mielenkiintoista ja hienoa, että on sen puolesta ihan sopiva aika siirtyä elämässä eteenpäin.

En kadu hetkeäkään, että oon vaihtoon lähtenyt. Ensiksi ajatuksenahan oli lähteä Australiaan, mutta kun he olisivat ottaneet vain 1-2 opiskelijaa, tuli jostakin mieleen Namibia. Ajatus tänne lähdöstä oli alkuun melko jännittävä, ja etenkin turvallisuuskysymykset tulivat mieleen. Voin kuitenkin ilolla todeta, etten oikeastaan kertaakaan ole täällä turvallisuuteni vuoksi pelännyt. Tai no, yhden kerran vähäsen, kun meitä päivystyksessä humalainen potilas ja joukko tämän kavereita vähän uhkaili ja etsi joka paikasta. Sillon käveltiin taksille sakset valmiina iskemään.Vaikka namibialaiset osaa välillä olla tosi tyrkkyjä etenkin naisia kohtaan (älkää käsittäkö väärin, ne on silti yleensä tosi ystävällisiä) ja ajatusmaailmat ei aina kohtaa, on täällä silti tuntenut olonsa kotosaksi.

Tää aika on tuonut mukanaan tonneittain kokemuksia, niin ammatillisia kuin muitakin. On nähty puukotettuja, muuten vaan verta ja suolenpätkiä, tutustuttu hoitajiin ja paikallisiin hoitometodeihin. Lisäksi on matkustettu ja nähty tän reissun aikana neljä eri valtiota (Qatar, Etelä-Afrikka, Sambia ja tietty Namibia). Reissuseura on ollut parasta, niin meidän alkuperänen Team Africa, kuin myös myöhemmin täällä tavatut ihmiset. Kaikkia jää ikävä, mutta onneksi asutaan lähekkäin ja suunnitelmia on jo tulevaisuudenkin varalle läjäpäin! Jotain vähän hullujakin juttuja täällä on tullu tehtyä, päällimmäisenä ehkä se kuolonkärry siellä Kapkaupungissa (se, jonka kanssa mm. peruutettiin ykssuuntasta) ja Sambian kokemukset rikollispomon kanssa bailaamisesta sekä uimisesta (kuulemma vegaani-)krokotiilien asuttamassa joessa. En kuitenkaan kadu sitäkään, että on avoimin mielin menty ja uskallettu tehdä kaikenlaista. Jos ei se mitään ota, niin ei se mitään annakaan.

Tässä vähän nyt listaa asioista, joita Namibiassa jään ikävöimään:

1. LÄMPÖ
2. Rento meininki, ei huolta huomisesta (kun ei oo tarttenu esim. tenttejäkään tehdä)
3. Meidän koirat, paitsi Linus. Mutta Fitz ja Nikita 💓
4. Jonnan ja Elinan saamat paniikkikohtaukset, kun perhonen tulee vähän liian lähelle
5. Meidän kantiskahvila Slowtown ja niiden Iced Moccaccino
6. Nää maisemat!
7. Päivittäinen englannin kielen puuhminen
8. Katutura State Hospital

Ja asioita, joita Suomesta odotan:

1. Hesburgerin mega-ateria ja muutenkin kaikki hyvä ruoka (älkää kertoko mun personal trainerille)
2. Autolla ajaminen
3. Se, ettei jokainen ravintola ja baari oo tungettu niin täyteen, ettei mahdu liikkumaan
4. Suomen kevät ja kirpsakka ilma
5. Kaikki ihmiset
6. Terveellisemmät elämäntavat, josko taas sais niistäkin kiinni
7. Mun lemmikit!

Viime viikolla ei vielä kunnolla sisäistänytkään, kuinka lähellä tän ajan loppu oikeestaan onkaan. Nyt viimisinä päivinä se on tullut enemmän todeksi. Viimiseen viikkoon täällä on sisältynyt kaikenlaista, käytiin mm. yhden sairaalalta tutun kanssa ajelemassa ja tutustumassa Namibian itsenäisyydestä kertovaan museoon ja pelaamassa minigolfia. Edellä mainitsemaani Iced Moccaccinoa on juotu varastoon ja Cramersin maukkaita jäätelöitä käyty vielä maistelemassa. Katuturassa käytiin hengailemassa järven rannalla (saatiin kuulla tästä paikasta kyllä vähän ikävästi, kun Joonas kävi ambulanssin kanssa noutamassa järven rannasta vainajaa).

Eilen meillä oli läksiäiset. Me neljä lähdetään huomenna lentämään Dohan kautta Suomeen, Tiinan ja Alinan matka sen sijaan jatkuu sunnuntaina Kapkaupunkiin. Koko päivä oli kiva ja fiilis tosi hyvä, käytiin ensin myöhäsellä lounaalla ja kahvilla Slowtownissa, illalla oli sitten juhlinnan vuoro. Nauru raikasi ja viina virtasi. Oli hauska saada myös pari paikallista kaveria meidän kanssa juhlimaan. Tänään ei sitten ollutkaan ihan niin mukava aamu, mutta liikkeelle päästiin kuitenkin. Käytiin vielä sairaalalla hyvästelemässä pari hoitajakaveria ja jakamassa meidän työvaatteet pois. Myös kantiskahvila Slowtown hyvästeltiin.

Oon koko päivän siis hyvin vältellyt pakollista pahaa eli pakkaamista, mutta pakko sekin oli aloittaa. Fiilikset on haikeat. Saavuttiin tänne neljän hengen seurueessa, mutta matkan varrelta on tarttunut mukaan monia uusia ystäviä, joita kaikkia jää ikävä. Tuntuu myös melko etuoikeutetulta, että on saanut tän kaiken nähdä ja kokea :)

Iso kiitos kaikille, jotka on jaksanut blogia lukea ja mun kokemuksia seurata. Blogin kirjoittaminen on oikeestaan ollut aika hauskaa ja on tosi kiva sitten itse myöhemmin palata näihin aikoihin lukemalla vanhoja postauksia. Nyt tän blogin aika on kuitenkin hiljentyä.

Loppuun voisin laittaa vähän kuvia ja Windhoekissa tutuksi tullutta musiikkia. Yhdessä biisissähän laulaja hienosti oivaltaen toteaa, että This is Africa, not America. Enjoy!

- Eetu

 

Me ja presidentti

Nikita

These are the nights

Heipsansaa. Nyt on haikeat jäähyväiset Katuturan päivystykselle heitetty kuunvaihteen viikonlopun merkeissä. Ihan ekan päivän jälkeen en olis uskonut, että mun tulee oikeesti ikävä tuota ajoittain melkoisen kaaoksen vallassa olevaa ja välillä lievästi sanoen rasittavien paikallisten potilaiden ja omaisten valtaamaa ensiapua, jossa työturvallisuus ja työrauha ovat aina silloin tällöin aivan tuntemattomia termejä.

Mutta niin nyt vaan kävi. Nautin ajastani päivystyksessä todella paljon, kohtasin haastavia potilastapauksia, jotka osaltaan antoivat mainiot eväät ammatilliseen kehittymiseen. Tutustuin moniin hoitajiin ja lääkäreihin, joiden ansiosta yötyöhön oli aina mukava mennä. Jotakin siitä, tykättiinkö tuolla olla, kertoo myös siis se, että meidän olisi tosiaan pitänyt siellä leikkurissa ja tehollakin käydä. Saatiinhan me näihinkin pintapuolisesti tutustua, mutta en kadu hetkeäkään valintaani keskittyä olemaan päivystyksessä - olen saanut hoitaa kolmen kuukauden aikana hyvin monipuolisesti usean eri erikoisalan potilaita, esim. gynekologisia, sisätautisia, kirurgisia, pediatrisia ja ennen kaikkea tehohoitoa vaativia potilaita.

Viikonloppu oli taas melkoista kiirettä, kuten arvata saattaa. Kuukausi oli vaihtumaisillaan ja kaiken maailman hullut liikkeellä viikatteiden ja puukkojen kanssa. Ommeltavia haavoja oli enemmän kuin ikinä ja myös stich packit loppuivat kesken useaan otteeseen (ompelupaketit, joissa tarvittavat steriilit instrumentit, taitokset jne). Lauantaiaamuna hipsin kotiin puoli kahdeksan aikaan aamulla, kun kirurgisen lääkärit jäivät vielä koko yön ja 24 tunnin rupeaman päätteeksi ompelemaan puukotushaavoja, jonoon jäi tässä vaiheessa vielä kuusi potilasta. Eipä käynyt kateeksi.

Itse hoidin viikonlopun aikana useita näistä puukotuksista, lisäksi oli paljon mm. astmaatikkoja. Potilaana oli myös eräs 21-vuotias ilmeisesti astmakohtauksen aiheuttaman hapenpuutteen johdosta elottomaksi mennyt nainen, joka kiidätettiin perjantaiyönä elvytyshuoneeseen. Olin paikalla valmiina vaihtamaan paineluvuoroja, mutta lopulta jouduin poistumaan paikalta. Lääkäri totesi huoneessa olevan liikaa ihmisiä, mutta tietenkään kukaan noin kymmenestä jälkikäteen paikalle rynnineestä opiskelijasta (jotka vain seisoskelivat tien tukkeena kun muut koittivat hoitaa potilasta) ei tehnyt elettäkään liikkuakseen. Vähän kyllä harmitti lähteä, etenkin kun kuulin potilaan selvinneen elvytyksestä. Olisin todella halunnut kerran osallistua elvytykseen, josta potilas selviää elossa.

Sain viikonlopun aikana myös uutta oppia, jota en ikävä kyllä pysty Suomessa hyödyntämään. Eräs kirurgiharjoittelija opetti mua dreneeraamaan abskessin (märkäpaise) ja sain sen itse tehdä! Ikävä kyllä abskessi oli hyvin pieni, eikä eritystäkään juuri tullut, kun paise oli jo osittain itse puhjennut. Mulle myös opetettiin, miten otetaan valtimoverinäyte. Täällä on arkipäivää, että hoitaja voi sen ottaa. Lauantaiyönä sainkin sitten ottaa ensimmäisen (ja varmaan viimeisen) valtimoverinäytteen arteria femoraliksesta eli reisivaltimosta. Voi sitä ilon määrää kun onnistuin! Kyseiseltä potilaalta otettiin näyte valtimosta, koska useista yrityksistä huolimatta ei laskimosta näytettä saatu.  Lisäksi opettelin horisontaalisen patjaompeleen, kun lääkäri pyysi mua yhden haavan siten ompelemaan. Ihan nätisti sain haavan suljettuakin, vaikka itse sanonkin.

Me ja LJ, jonka kanssa ollaankin koettu jos jonkinmoista

Näiden lisäksi tuli taas kaivettua useita tajuttomia ihmisiä jos jonkinmoisen auton rötiskön takapenkiltä. Namibiassa ei ainakaan Punainen Risti taida olla ihan yhtä toimiva kuin meillä kotimaassa, koska ainakaan ensiapu ei kansalaistaitoihin täällä kuulu. Joskus olis ollut ihan virkistävää, että tajuttomat potilaat olisi kuljetettu sairaalalle kylkiasennossa ja hengitystiet auki, sen sijaan sai aina kiivetä takapenkille ihmettelemään hengittääkö potilas vai ei - potilaat kun olivat poikkeuksetta vatsallaan.

Eilen tiistaina olinkin taas vuoron MVA Fundilla, kun olin sopinut meneväni tutustumaan Emergency Response Unitinkin toimintaan. Tässä toimii siis aina yksi ALS ensihoitaja, eli vaativan tason ensihoitoon koulutettu ihminen. Olin Julianin mukana, jonka työtä olenkin päässyt aiemminkin tarkkailemaan. ALS koulutus on varmasti täällä laadukas, sillä Julianinkaan toiminnasta ei pysty päättelemään, että kaveri on valmistunut vasta vuosi sitten. Ikävä kyllä päivän aikana tuli vain yksi keikka, kohtauksen saanut epilepsiapotilas, eli ei juurikaan meille töitä. Muuten päivä oli kyllä mukava, opin lisää paikallisesta ensihoidosta ja käytiinpä tutustumassa myös ALS ensihoidon oppilaitoksen tiloihin. Oli hauska huomata, että täällä on pitkälti samanlaiset välineet käytännön harjoitteluun kuin meillä, mm. äärimmäisen kallis nukke, jolle saa mm. ohjelmoitua erilaisia hengitysääniä ja sydämen rytmihäiriöitä.

Tässäpä taas tarinoita viikonlopun vilskeestä. Hyvästit sunnuntaiaamuna oli haikeat, ja saatiin ihan sikana mieltä lämmittävää palautetta parilta hoitajalta ja lääkäriltä. Minkäänlaista traumaa ei namibialaisesta terveydenhuollosta jää, eikä mua oikeastaan haittaisi joutua itse Katuturaan hoidettavaksi. Kuhan yksityisyyttä kunnioitettaisiin ja sairaalaan saataisiin lääkkeitä ja muita tarvikkeita, niin kaikki olis aika ok! Jää hyvästi Katutura State Hospital 💖
 
P.S. Lisää hyviä uutisia aiemmista potilaista!! Mun kaikkien aikojen ensimmäinen puukotuspotilas, josta olin aivan varma, että se kuolee jo meidän käsiin. Kuulin, että mies on kotiutunut hyväkuntoisena! Kyllä täälläkin vaan välillä aina toivutaan :)

P.P.S. Viime postauksessa asiantuntevasti kerroin pidempien taksimatkojen, kuten myös matkan Grove Mallille, maksavan 20 Namibian dollaria. Nyt olen pakotettu oikaisemaan väärän tiedon, kun paikalliset lääkärit töissä ystävällisesti kertoivat olevansa aika varmoja, että 30 NAD on oikea hinta.

Lihakseen ulottuva syvä puukotushaava. Lääkäri ompeli tätä yli tunnin.

Stich packien loputtua piti kasata pöytä tarvikkeista ja vaan toivoa, että löytyy steriilejä tarvikkeita.

Ampumahaava. Luoti tuntu, kun palpoi tuolta reiden alta.

Pahoinpitelyn seurauksena potilas kärsi kallonmurtuman, haavalla näkyvillä luunsirpaleita.

Surgery corner, jossa tuli kans melko usea yö viihdyttyä. Päivystyksen parhaat lääkärit löytyy sieltä!

Katuturan sairaala

Yhdeltä tutulta lääkäriltä saamani kuva, sääli etten tätä potilasta itse päässyt hoitamaan!

Paikallinen ensihoidon opetustila